Vapaaehtoisesti lapsettomat

Yhden lapsen kirous

2012-01-03T12:20:00.006+02:00

"Aikanaan oli muotia, että tehtiin vain yksi lapsi. Puhuttiin maailman liikakansoituksesta tai haluttiin muuten vain keskittyä siihen ainokaiseen. Nyt nämä ainoan lapsen buumin hedelmät ovat aikuisia. Ja kun on vain se ainoa lapsi, sen harteilla onkin sitten kaikkien odotukset. Vanhempien näkökulmasta katsoen kaikki on yhden kortin varassa. - -
Jos ainoa lapsi on poika, elämä on yhtä nuoralla tanssia, sillä välit miniän kanssa on pidettävä kunnossa mihin hintaan hyvänsä. Naiset nimittäin päättävät paljosta. Miniä päättää myös sen, tuleeko pojan perheeseen lapsia vai ei.
Ymmärrän kyllä, että nainen kantaa ruumissaan lapsen ja hän on aluksi sidottu pieneen vauvaan. Mutta imetysajan jälkeen mies voi yhtä hyvin lapsen hoitaakseen. Yksi vuosi kotona vauvan kanssa voi olla kuitenkin liikaa miniälle, joka haluaa olla vapaa tai tehdä uraa.
Ikätoverit vetelevät esiin lastenlasten kuvia. Kun huonosti käy, yhden lapsen vanhemmat eivät koskaan pääse siihen joukkoon.
Annan siis varoituksen sanan: älkää nuoret naiset jättäkö lapsilukua yhteen, jos vain enemmän saatte!"
Näin kertoo nimimerkki "Aika meni ohi" Kodin kuvalehden mielipidepalstalla. Taas hyvä esimerkki siitä, kuinka lapsiahan tehdään epäitsekkäästi ja lapsettomiksi jättäytyvät ovat niitä itsekkäitä paskiaisia.

Haluaisin älähtää jotakuinkin kaikista kirjoituksen kohdista, mutta jos nyt nostan tässä muutaman esiin.

"Miniä päättää myös sen, tuleeko pojan perheeseen lapsia vai ei."
Millaiseksi tossukaksi olet sen ainoan poikasi kasvattanut, jos hän ei uskalla ottaa osaa elämäänsä koskeviin päätöksiin? Jos poikasi aidosti haluaa lapsia, mutta vaimo ei suostu, pitää pojan osata ihan itse ottaa jalat alleen. Vai antaako poikasi vain sinun ymmärtää, että päätös on emännän, kun ei jaksa kuunnella marmatustasi?
Vissiin on turvalisempaa, jos se ainoa lapsi sattuu olemaan tyttö? Silloin lapsi saa ainakin itse päättää, lisääntyykö vai ei.
"Ikätoverit vetelevät esiin lastenlasten kuvia. Kun huonosti käy, yhden lapsen vanhemmat eivät koskaan pääse siihen joukkoon. "
Kun huonosti käy, eivät siihen joukkoon pääse kahden, kolmen tai neljänkään lapsen vanhemmat. Toki lastenlasten todennäköisyys kasvaa, kun lapsia on enemmän, mutta ei se mitään takaa.

"Annan siis varoituksen sanan: älkää nuoret naiset jättäkö lapsilukua yhteen, jos vain enemmän saatte!"
No jos minäkin annan varoituksen sanan: Älkää nuoret naiset tehkö lapsia siksi, että saisitte joskus lapsenlapsia. Yrittäkää lapsia, jos haluatte lapsia.

Minä tunnustan

2011-10-25T21:37:00.001+02:00

Laitanpa nyt minäkin sitten blogin saaman tunnustuksen siivittämänä tänne tunnustuksia itsestäni.

1) Reilu parikymppisenä kuvittelin hetken mielenhäiriössä haluavani lapsia. Onneksi mieheni oli asiasta erimieltä. Myöhemmin olen oivaltanut, etten suinkaan halunnut lapsia, vaan jotain tekemistä koska minulla oli tylsää.

2) En voi ymmärtää suvaitsemattomuutta. Minusta kaikilla ihmisillä on yhtäläinen oikeus elää maanpäällä ja toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

3) En erityisemmin pidä suklaasta, enkä oikeastaan makeasta muutenkaan. Ainoat karkit johon minulla saattaa tulla himo on salmiakki. Salmiakkihan puolestaan on lähes suolaista ja minä himoitsenkin huomattavasti enemmän suolaisia herkkuja.

4) Uskon jokaisen ihmisen olevan itse vastuussa onnestaan.

5) En voi sietää kiihkoilua; kukin uskokoon mitä haluaa, mutta antakoon muidenkin tehdä niin. Omaa näkemystään ei pidä tulla tuputtamaan muille.

6) Kun hermostun huonosti käyttäytyviin, mekastaviin ja riehuviin lapsiin, hermostun oikeastaan heidän vanhempiinsa, koska heillä on mielestäni vastuu lapsensa käytöksestä.

7) Mielestäni on väärin kasvattaa lasta pumpulissa ja pyrkiä suojelemaan lasta kaikilta vastoinkäymisiltä ja mielen pahoittamiselta. Tästä ei voi seurata kuin ongelmia lapsen kasvaessa.

8) En voi käsittää, että joku haluaisi tehdä pahaa eläimille tai lapsille.

Tunnustuksia

2011-10-24T10:32:00.001+02:00

Ihan ensimmäisenä sanon, että tämän blogin kirjoituksiin tulee kyllä todella mielenkiintoisia ja sisällökkäitä kommentteja! Kiitos niistä.
Pahoitteluni niille, jotka toivoisivat enemmän päivityksiä. Kaipa tässä on pohjalla se, että tämä velaus on meille kirjoittajille kuitenkin niin itsestäänselvää arkipäivää, ettei aina ole kauheasti sanottavaa aiheesta.

No kuitennii, nyt tulin ihan tunnustamaan asioita. Kirjailija Anu Holopainen myönsi blogissaan tämän blogin kirjoittajille blogipalkinnon "a Blog with Substance". Kiitos tästä! Hyvä, jos vähäisissä päivityksissämme on asiaa rivien täytteeksi.

Palkinnon tehtävänä on paljastaa itsestään asioita. Paljastelen nyt itsestäni joukon asioita, toivottavasti blogin muutkin kirjoittajat innostuvat paljastelemaan.

1. Vaikka olen aina ollut jollain tasolla varma siitä, etten halua äidiksi, olen huvitellut kyllä keksimällä "lapsilleni" nimiä. Tytöstä tulisi Aila ja pojasta joko Nooa, Joel, Onni tai Ilo. Joka tapauksessa tulevasta koirastani (sitten joskus) tulee Lasse. Siis siitä isoimmasta, paimenkoiralle en ole vielä keksinyt nimeä. *haaveilee*

2. En häpeä tunnustaa, että rakastan Stephen Kingin kirjoja ja olen useimmat lukenut moneen kertaan. Ensi kuussa saa häneltä taas uutta luettavaa.

3. Olen samaa mieltä Jaana Kapari-Jattan kanssa siitä, että suomen kielen kaunein sana on "kenties".

4. Minulla on epämuodostuneet munuaisaltaat. (miksiköhän tämä nyt tulvahti mieleeni ja kyllä sitä ihminen tulee kirjoittaneeksi outoja juttuja internettiin)

5. Pelkäsin ekan ja tokan luokan opettajaani kuin ruttoa ja edelleenkin olen sitä mieltä, että hän oli sadistinen vallankäyttäjä.

6. Käytän aktiivisehkosti nettipalveluja kuten Movie Lens ja Goodreads, koska muuten en muistaisi, mitä olen nähnyt tai lukenut ja mitä olen niistä pitänyt.

7. Aloitin juuri uudella alalla ja olen valtavan onnellinen.

8. Lempiruokiini lukeutuvat mm. ahvenet, punajuuret ja vuohenjuusto eri tavoin valmistettuna. Ruoka on hyvää!

En osaltani laita tätä (ainakaan vielä) eteenpäin, mutta jään ilolla odottelemaan, josko muut kirjoittajat intoutuvat tarinoimaan.

Sukupolvien ketjusta

2011-06-23T08:07:00.000+02:00

Mummoni nukkui eilen pois. Nyt ainoa hengissä oleva isovanhempani on 90-vuotias. Pian meitä on sitten vain kaksi sukupolvea jäljellä tätä minun sukulinjaani.

Miltäkö tuntuu? No joo, tyhjältä, jotenkin juurettomalta. Voin kuvitella, että valtava kriisi on edessä, kun aikanaan hyvästelen omat vanhempani. Sitten tätä päätöstä oikeasti koetellaan. Miltä tuntuu olla ainoa sukupolvi? Miltä tuntuu, kun joulut, mökkireissut ja grillijuhlat jakaa vain saman ikäryhmän ihmisten kesken?

En tiedä, mutta saan sen vielä selville. Päätökseni ei vieläkään horju, identiteettini on lapseton, ei-äiti, ehkä vahvemmin kuin vielä koskaan aikaisemmin. Ensi kuussa saavutan lain vaatiman vähimmäisiän sterilisaatioon ilman terveydellisiä syitä ja aion kyllä käyttää oikeuttani toimenpiteeseen.

Omaehtoisesta lapsettomuudesta radiossa

2010-11-20T22:30:00.000+02:00

Radio Suomen Taustapeilissä keskusteltiin perheen perustamisen viivästymisestä ja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Käykää kuuntelemassa Yle Areenassa.

Ruuhkavuodet

2010-10-10T21:23:00.000+02:00

Mä täytän seuraavaksi 30. Ensimmäiset silmänalusrypyt on saapuneet eikä Alkossa enää milloinkaan kysytä papereita. Kolmenkympin kriisillä mua on peloteltu jo parin vuoden ajan, mutta kriiseilyn sijaan tunnun olevan hetki hetkeltä enemmän sinut itseni ja ikäni kanssa. Ensi vuonna saan jo hakea lähetteen sterilisaatioon ja pääsen askelta lähemmäksi pysyvästi lapsetonta elämää.

Samaan aikaan ihmettelen ympärilläni paisuvien navanympärysten armeijaa. Paisuu se mullakin, en mä sillä, mutta nää muut saa vauvoja. Seuraavan puolen vuoden sisällä syntyy ainakin kuusi sellaista vauvaa, joista tulee jonkinlainen osa elämääni tai joita ainakin silloin tällöin varmasti tapaan. Kuusi! Saman verran on syntynyt myös kuuden edellisen kuukauden aikana.

Tunnen iloa tulevien vanhempien toiveiden toteutumisesta ja pelkoa omasta puolestani - kai se on jonkinlaista mustasukkaisuutta omista ystävistä? Pelkää ystäviensä menettämistä, jo ajankäytöllisistä syistä mutta myös sen paljonpuhutun mammalandian vaikutuksesta. Joidenkin elämän se vauva (lapsi) täyttää laidasta laitaan ja kukkuroilleen. Minulle puhutaan kuin vähäjärkiselle: "Kyllä sinäkin vielä ymmärrät" tai "No, näitä asioita nyt oppii vaan ymmärtämään paremmin kun saa lapsen...". Minä-pronomini muuttuu me-muotoon ja facebook-statuksissa aikuinen ihminen kirjoittaa pottasaavutuksista, pukluista ja vauvarokoista kuin ne tapahtuisivat hänelle itselleen.

Onneksi tiedän, että osa ihmisistäni ei eksy mammalandiaan tai muutu höynähtäneeksi kakankoostumuksenraportoijaksi. Tunnen niitäkin äitejä (vanhempia), jotka ovat omia itsejään edelleen lapsen saatuaan, vaikka toki lapsi käytännön asioiden järjestämiseen, maailmankatsomukseen ja ihmissuhteisiin vaikuttaakin.

Eräs näistä ihanista vanhemmista kertoi vauvauutisen juuri samana päivänä, kun mä olin kauhunhiki otsallani tehnyt itse raskaustestin. Onnittelin vilpittömästi iloiten ja niin hänkin minua. Mahdutaan toistemme elämiin päätöksimme päivinemme.

Lapsi huijaamalla

2010-09-09T09:45:00.002+02:00

Minusta on aivan järkyttävää lukea/kuulla joidenkin naisten mielipiteitä siitä mihin he ovat oikeutettuja halutessaan lapsen. Minusta on aivan uskomatonta, että joukostamme löytyy naisia joiden mielestä on täysin oikeutettua naruttaa mies isäksi. Millä he oikeuttavat itselleen esim. tilanteen, jossa he jättävät pillerit pois kertomatta kumppanilleen (joka on tehnyt selväksi ettei halua lapsia ainakaan vielä) ja raskaaksi tullessaan toteavat yksinkertaisesti, että joku pilleri oli unohtunut tai ettei mikään ehkäisykeino ole täysin varma? Harvoin pistää niin vihaksi kun lukiessa tällaisia vinkkejä keskustelupalstoilla, jossa naiset kysyvät mitä tehdä kun mies ei halua lapsia ja itsellä on kauhea vauvakuume. Mihin hävisi oikeus omaan tahtoon? No ehkäpä se ei koskekaan miehiä, sillä saman ilmiön toinen puoli on naiset, jotka mielestään voi tehdä abortin kysymättä kumppanin mielipidettä (tarkoitan tässä nimenomaan vakituisessa suhteessa olevia ihmisiä).

Toisinaan saa netistä myös lukea "hyviä" perusteluja sille, miksi tällainen temppuilu on oikeutettua. Nuo perustelut vasta naurettavia onkin. Yksi suosittu on se, että kyllä se mieskin sitten ilostuu ja heltyy kun nainen ilmoitta odottavansa lasta. Ja jos jostain kumman syystä kaveri ei heti innostu, niin viimeistään siinä vaiheessa kun uunituore sinappikone lykätään syyliin kaveri muuttuu saman tien malli-isäksi. Entäs sitten kun näin ei käykään (minkä uskon olevan paljon yleisempää kuin äsken kuvatun vaihtoehdon)? Seuraavaksi ollaankin yksinhuoltaja, joka ruikuttaa miehen petollisuudesta ja saattaa jopa kysyä miksei mies koskaan kertonut mielipidettään. Kertoihan se, mutta kun oli NIIIN hirveä vauvakuume, ettei miehen mielipiteellä ollut mitään merkitystä. Lisäksi ruikutetaan kuinka raskasta on kun ei ole edes miestä apuna.

Viime kädessähän kaikki tällaiset ongelmat juontavat jossain määrin juurensa siitä, ettei asioista puhuta ajoissa. Tai jos niistä puhutaan niin naiset sortuvat yleiseen naisten tautiin, eli ajattelemaan "kyllä minä sinun mielesi saan muuttumaan". Eikö olisi paljon helpompaa keskustella kaikista tulevaisuuden toiveista (myös lapsentekoon liittyvistä) ennen kun perustetaan yhteistä kotia, ym. Jos kumppaneiden toiveet näin merkittävissä asioissa ei kohtaa lienee turhaa jatkaa paljoakaan pidemmälle vaan jatkaa etsimistä, kunnes löytää kumppanin jonka kanssa elämänkatsomus näinkin tärkeissä asioissa kohtaa.

Jokaiselle pitää olla oikeus vakaumukseensa ja kukaan ei saa yrittää väkisin muuttaa toisen vakaumusta. Ja niinpä onkin helpompaa jakaa elämänsä ihmisen kanssa jolla on suhtkoht samanlaiset vakaumukset.

Perheenlisäyksen merkit

2009-10-07T22:29:00.002+02:00

Eihän se mitään, että asuu kerrostalokaksiossa vuokralla. Mutta annas olla, kun muutat omakotitaloon, vaikka vain pieneen sellaiseen, niin lapsiahan sitä on ainakin harkinnassa riippumatta siitä, että mielipide on ilmaistu useaan kertaan ja hieman painokkaastikin joskus. Kun ikää tuli 25, alettiin kysellä varovaisesti, että jokos kohta kenties. No kun ei. Kolmosella alkava ikä onkin sitten jo mahdotonta.

Muutimme neljä vuotta sitten maalle omakotitaloon -> lisätilan tarve, selkeästi jälkikasvua tulossa. Puoli vuotta sen jälkeen ostettiin farmariauto -> sinne mahtuu vaunut, pakko olla jälkikasvua tulossa. Puoli vuotta auton ostosta (eli vuosi talon ostosta) mentiin naimisiin -> no tietty, virallistaahan homma täytyy ensin, nyt viimeistään on jälkikasvua tulossa.

Naimisissa oltiin kaksi vuotta, kunnes perheenlisäystä vihdoin tuli vuosi sitten: toinen koira. Siinähän ovat ja ihmettelevät. :D

Jotkut sentään suhtautuvat asiaan fiksusti. Kun kerroin äidilleni, että kohta meitä on lisää, hän kysyi heti, tuleeko kissa vai koira. Joku, olisikohan ollut veljeni, kysyi että onko samaa rotua (kuin koira). Ja ne muut sitten...

Aina ei edes auta, kun kertoo käyneensä sterilisaatiossa 30-vuotiaana, kun "eikös sen voi purkaa?" on seuraava kommentti. Onneksi nyt on ikää jo 35, voin alkaa sanoa olevani aivan liian vanha tekemään lapsia. :P

Kohtaaminen

2009-05-04T15:25:00.003+02:00

Juhlimme vappua "vanhalla porukalla" ystäväni luona. Juhlat kestivät pari kokonaista päivää ja sisälsivät runsaasti naurua ja laulua. Kiitettävästi ehti paikalle myös perheellisiä ihmisiä, ainakin piipahtamaan.

Keskustelin erään minulle entisestään tuntemattoman kolmikymppisen herrasmiehen ja tämän tyttöystävän kanssa asuinpaikasta ja sen valitsemisen kriteereistä. "Toki lapset vaikuttavat asunnon ihannesijaintiin," sanoin, "mutta koska meille ei tule lapsia, meidän ei tarvitse ottaa sitä huomioon sijaintia miettiessämme."
"Miksei tule?" nuori mies huudahti, selvästi hämmentyneenä. Ennen kuin ennätin reagoida mitenkään, hän punastui ja jatkoi: "Anteeksi! Olipa idioottimainen kysymys."

Jatkoimme keskustelua asumisesta ja hurrasin mielessäni miehen jopa humalatilassa (pienellä viiveellä, mutta kuitenkin) toimivalle tilannetajulle. Mainittakoon siis vielä, että mä en tunge lapsettomuutta tai sen valitsemista joka keskusteluun, mutta kun tässä puhuttiin keskusta- ja lähiöasumisen hyvistä ja huonoista puolista.

maailman ilmiöitä

2009-01-26T12:31:00.002+02:00

Päivitetäänpä taas, kun on toivottu yleisön pyynnöstä ja oikein radiossakin mainittu :)

Hörhölukijoille tiedoksi: Seuraavassa (tai ainakin lähiaikoina) Ananda-joogalehdessä on puhetta vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Anandasta ja jälleenmyyntipaikoista tarkemmin http://www.anandalehti.fi/

Keskustelin eräässä käsityöihmisten tapaamisessa lapsettomuuden valinnasta. Hieman yllätyksekseni kymmenkunnassa kanssaihmisessä olikin pari muutakin, jotka korostivat valinneensa lapsettoman elämän.
Yllättyneisyyteni paljasti hämmentävän asian: Huomasin itse olleeni ennakkoluulojen vaalija - käsitöitä tekevät ihmiset ovat tietenkin todella äidillisiä ja hoivaviettisiä, neulovat töppösiä ja pikkunuttuja ja katselevat maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Tämä kaikki siis huolimatta siitä, että olen itsekin käsityöfanaatikko!

Toinen nyt mietityttävä asia on kaikkien puheissa heiluva Nina Mikkonen. Kotiäitiys on lapsen eduksi ja ainoa sivistynyt vaihtoehto. Mikkosen sanoin on toki marginaalitapauksia, kuten yksinhuoltajat. Todella marginaalista!
Kysymykseen "Entä jos äidin on pakko mennä töihin esimerkiksi taloudellisista syistä" Mikkonen vastaa "On tehtävä todellinen arvovalinta." Onko todella lapsen edun mukaista olla äidin seurassa vuorokauden ympäri, vaikka se tarkottaisi yhteisiä retkiä leipäjonoon? Lapsen edun mukaista lienee tasapainoinen, toimeen tuleva perheyhteisö ja riittävä määrä sosiaalisia kontakteja, ikäryhmän seuraa ja altistumista muidenkin aikuisten auktoriteetille. Puhumattakaan siitä, että aika harva vanhempi on koulutettu varhaispedagogi, joka osaa objektiivisesti arvioida lapsen tarpeita, kehitystä ja kipupisteitä.

Noh, mitäs minä näistä tiedän, lapseton "nainen". Mitähän mieltä Nina Mikkonen muuten olisi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta?

Joulu, tuo juhlista hartain

2008-12-22T10:59:00.002+02:00

En taas oikein tiedä, miten suhtautuisi tiedusteluihin joulunvietosta. "Kenen luo te menette jouluna?" on kuultu taas useamman kerran. Kun vastaan, että olemme pääasiassa kotona, reaktiot vaihtelevat hämmentyneestä "Ai, ettekö te juhli joulua?" aina osaaottavaan "Voi, no mutta kai sekin voi olla ihan mukavaa" asti.

Kyllä se voi olla oikeinkin mukavaa, siksi me oman joulunviettotapamme olemme valinneet. Meillä on avoimia kutsuja paitsi kummankin vanhemmille, myös perheeseen kuuluvaan lapsiperheeseen. Emme ole olosuhteiden uhreja, emme hylättyjä raukkoja. Emme istu aattoa kotona nyyhkyttäen kaipuutamme emmekä upota yksinäisyyttämme tujakkaan glögiin.

Joulu on mulle tosi mieluinen juhla. Joulukuusi on ollut koristeltuna jo toista viikkoa ja ensimmäinen hyasinttikin on ylikukkinut. Odotan kovasti ylihuomista, kun saa keittää aamukahvia hiljaisessa kodissa ja istua kuusta katsellen, rauhoittuen, rakastaen. TV:stä tulee Lumiukko, joka on mulle yhtä merkittävä osa joulua kuin kinkku monille.

Kyllä me sukuloidaankin, mutta avoimella aikataululla. Ei olla sovittu mitään etukäteen eikä sovita. Pääasiassa vaan nautitaan rauhassa kiireettömyydestä ja joulun tunnelmasta.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole väittää, että meidän joulumme on parempi kuin muiden. Mutta ihan yhtä hyvä se on, ihan yhtä oikea joulu. Joulu tulee lapsettomien pariskuntien lisäksi tänäkin vuonna myös sinkuille, leskille ja muille yksineläjille. Heidänkin joulunsa on ihan oikea ja juuri oikeanlainen joulu. Toki moni on vasten tahtoaankin yksin, mutta silloinkin asian surkuttelu hänelle on hieman hyvän maun vastausta.

Viettäkää joulu juuri siten, kuin itse toivotte - joulu on mahtava tilaisuus olla hieman itsekäs. Kunnioittakaa myös toisten jouluja, ovat ne millaisia tahansa. Ihanaa joulunaikaa kaikille!

Vauvariemua ;)

2008-11-30T02:43:00.002+02:00

Olin illanvietossa vanhojen opiskelukavereiden kanssa - mahdolliset kirjoitusvirheet siis humalatilan syytä.

Olen niin onnellinen. Kuulimme vauvauutisen parilta, joka todella, TODELLA haluaa lapsen. Samalla sain riemuita siitä, että kukaan, KUKAAN ei kysynyt multa vauvauutisia. Koko ilta ilman yhtään tiedustelua perhesuunnitelman suhteen!

Olin iloinen ystävistä, heidän onnestaan ja omasta, lapsettomasta elämästäni.

Sterilisaatiotaivas

2008-11-25T14:56:00.004+02:00

Pitkäaikainen haaveeni toteutui alkuvuodesta, kun pääsin vihdoin ja viimein sterilisaatioon. Minulle laitettiin klipsit. Leikkaus sujui hyvin ja toipuminenkin, vaikka kipujen kanssa oli haasteellista. Pieni leikkausarpikin parani ilman tulehtumisia. Ensimmäisenä tunteena sterilisaation jälkeen pinnalle nousi eheys ja kokonaisuus. Ikään kuin sterilisaatio olisi tehnyt minusta sellaisen ihmisen ja naisen, jollainen minun kuuluukin olla. Toisena tuli helpotuksen, vapauden ja ilon tunne: "Vihdoinkin!" Ei sitä osaa edes kuvailla. Samalta se varmaankin tuntuu, kuin minkä tahansa pitkäaikaisen unelman toteutuminen. Euforiaa ja jotain mitä on vaikea uskoa todeksi. Kaikista liikuttavinta oli kuitenkin se, että kumppanini ja ystäväni iloitsivat kanssani. He ymmärsivät, kuinka tärkeä asia tämä oli minulle (myöskin perheelliset ja lapsia haluavat ystäväni). Joka tapauksessa olen iloinen, että ehkäisyhelvetti kohdallani on ohitse ja olen päässyt sterilisaatiotaivaaseen. Siellä on hyvä olla.

"Omaansa kyllä rakastaa"

2008-04-23T10:07:00.002+02:00

Törmäsin otsikon väitteeseen taas. Musta se on pelottava väite, jopa kauhean vaarallinen, jos sitä käytetään kannustusmielessä. "Tee vaan lapsi, kyllä omaansa rakastaa."

Mitäs jos ei rakastakaan? Vain yhden äidin olen tosin kuullut tunnustavan sen ääneen: "No onhan se perhettä, mutta ei se muuten ole erityisemmin ihana. Kai mä sitä tavallaan rakastan, tai en mä tiedä, olen mä siihen ainakin kiintynyt." Samaan aikaan keskustelupalstoilla lynkataan äidit, jotka kehtaavat haaveilla töihinpaluusta ennen kuin on pakko. Tarviiko niitä kakaroita tehdä, jos niiden kanssa ei edes viihdy, niin! Huono äiti!
Kuka siinä ilmapiirissä uskaltaisi edes sanoa, vaikka kokisikin, ettei itsellä se rakkaus noin vain syttynytkään?

Rakas ystäväni, miespuolinen, kertoi lapsen synnyttyä, ettei vielä tunne mitään sitä kohtaan. "Vähän niin kuin meille ois muuttanut joku tyyppi, joka me ollaan just tavattu kadulla. Ihan vieras. Eiköhän sitä rakasta sitten kun sen oppii jotenkin tuntemaan. Toivottavasti se ei ole kusipää." Pisteet rehellisyydestä!

Samaan aikaan, kun kilpaillaan siitä, kuka rakastaa lastaan eniten, tilastot kertovat lohdutonta kertomaansa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, lapsentapoista ja psykooseista. Lapset itsekin voivat pahoin. En sano, että se johtuisi rakkauden puutteesta, vaan väitän, ettei kaikkia ole syytä kannustaa lisääntymään.

Mä olen kroonisesti masentunut. Olen joskus tuonut sen lapsikeskusteluissa esiin ja sanonut, että synnytyksenjälkeinen masennus veisi multa luultavasti joko hengen tai perheen. Nääh, sanovat Iloiset Lisääntymiseen Kannustavat, toi on vaan pelkoa, sun pitää päästä sen yli. Kyllä sä huomaat, että tilanne on ihan eri, kun se lapsi on oma! Ei susta sitten tunnu tolta!

Vaikka se lapsi olisi kuinka oma ja kuinka rakas ja kuinka kultainen, ei se toimi ihmelääkkeenä jo rikkinäisiin parisuhteisiin, ei paranna kroonisesti sairasta ihmistä eikä saa välttämättä niitä vanhemmuuden vaistoja heräämään. Ei se vaan ole sellainen itsestäänselvyys, jona sitä tunnutaan pitävän.

Kiukuttelua

2008-04-10T11:20:00.003+02:00

Tänään suututtaa Helsingin sanomat.

Jonkin aikaa sitten siellä keskusteltiin siitä, kuinka e-pillereiden estrogeeni tappaa pikkukaloja joutuessaan vedenkiertoon virtsan mukana.
Lähetin kommentin aiheesta käytyyn keskusteluun. Hyvin asiallisesti esitin, että mielestäni olisi hyvä avata keskustelua sterilisaation ikärajasta Suomessa - jos ikäraja olisi 25 tai vaikka 27 nykyisen kolmenkymmenen sijaan, moni nainen välttyisi syömästä "turhia" hormoneja vuosien ajan.

Kommenttiani ei koskaan julkaistu. Ehkä se oli jotenkin huomattavasti asiattomampi kuin keskustelussa julkaistu toinen kommentti "Estrogeenien käyttö tulisi heti kieltää lailla ,koska niitä käyttävät naiset tuhoavat luonnon tärkeitä ketjuja.Naiset tuhoavat maapallomme eläimistön ja tulevaisuuden."

En tiedä. Eikö sterilisaatiosta saa puhua?

http://www.hs.fi/keskustelu/message.jspa?messageID=1841059

Voiko velalla olla lapsia?

2008-02-05T16:26:00.000+02:00

Pohdin tässä yhtenä iltana niinkin hassua ilmiötä kun lapsellinen vela – siis en suinkaan sitä kuinka lapsellisia me vapaaehtoiset lapsettomat ollaan vaan sitä voiko ihminen olla ajatusmaailmaltaan vela vaikka hänellä olisikin lapsia. Minä väitän että voi ja väitän jopa tuntevani ainakin yhden tällaisen henkilön.

Tajusin nimittäin tässä päivänä eräänä että minun äitini on ajatusmaailmaltaan selvästikin vela. Luulen että hän on aikanaan tehnyt minut ja veljeni lähinnä siksi että se kuuluu asiaan. Äitini on myös keskustellessamme minun valinnoista sanonut että jos hän olisi aikanaan asiaa tarkemmin ajatellut, olisi hänkin saattanut jäädä lapsettomaksi. Äitini suhtautuminen lapsiin on aina ollut hyvin käytännönläheistä – ei mitään turhaa lässyttelyä vaan hoidetaan ne asiat jotka täytyy hoitaa (ruokkiminen, vaatetus, vaipanvaihto, yms.). Tämä suhtautumistapa näky myös hyvin siinä miten äitini suhtautuu veljeni lapsiin, hän ei missään vaiheessa mennyt onnesta sekaisin tullessaan mummoksi, eivätkä lapsenlapset ole hänelle mikään itseisarvo. En kuitenkaan katso äitini olleen huono äiti ja rakkauttakin olen saanut häneltä ihan riittämiin. Samoin hän selvästikin rakastaa lapsenlapsiaan. Vieraisiin lapsiin äitini on aina suhtautunut välinpitämättömästi, eikä hän koskaan ihastele puolitututtujen tai edes tuttujen lapsia.

Tarkemmin asiaa pohdittuani aloin myös epäillä anoppini olevan ajatusmaailmaltaan melkoisen vela. Minä olen siis varma että äitini on vela vaikka hänellä lapsia onkin ja melko varma että anoppinikin on vela ja niinpä voinkin seuraavaksi pohtia voiko velalainen ajattelumalli periytyä.

Gynepolilla

2007-09-24T10:45:00.000+02:00

Kävin jokin aika sitten sterilisaation tulotarkastuksessa gynegologian poliklinikalla. Odotushuoneesta tekisi mieli jättää vähän palautetta sairaalan henkilökunnalle. Ensinnäkin se oli ankea ja masentava. Toisekseen ainoat lehdet, joita siellä oli esillä, olivat Vauva, Syöpä ja Tekniikan Maailma. Siis miettikääpä sitä. Koska tämä maailma muutenkin on niin hiivatin takapajuinen oletan, että TM -lehti oli tottakai miehille. Eihän nyt nainen voi sellaista lehteä lukea!

(Syöpä -lehden esilläolon ymmärrän täysin, se on siellä syystäkin, mutta kyllä te fiksut tajuatte tämän jutub pointin. Tuskin tarvitsee rautalangasta vääntää...)

Outo kohtaaminen

2007-07-12T22:08:00.000+02:00

Olin lenkillä metsässä. Vastaani tuli tiibetiläinen mies, joka pysähtyi juttelemaan. Juttelimme niitä näitä. Yht'äkkiä mies käski minun käyttää tuplaehkäisyä. "Minusta tuntuu, että sinä et halua lapsia, ja tulet todella helposti raskaaksi. Ole varovainen."

Mitä tästäkin taas ajattelee?
Lukeeko otsassani "Ei äidiksi, kiitos"?
Onko aurani jotenkin täydellisen ei-äidillinen ja samalla äidillinen?
Ja kyllähän mä tiedän, että mulla on synnyttäjän lantio, mutta että ventovieraatkin jo kommentoi raskautumisalttiuttani?

Tuntuu ihan polttomerkityltä elovenatytöltä. Ja alastomalta.

Ikä ja täyspäisyys.

2007-06-10T13:04:00.000+02:00

Yhteiskuntaamme kuuluu erottamattomana osana viisaamman tahon asettamat ikärajat. Tietty numero on se maaginen raja, jonka saavutettuasi olet yhteiskunnan mielestä automaattisesti tarpeeksi järkevä ja kykenevä johonkin päätökseen tai toimintoon. Millaisia ikärajoja meillä sitten on?

15 oikeuttaa tekemään työsopimuksen, jos oppivelvollisuus on täytetty.

16 oikeuttaa harrastamaan seksiä.

18 oikeuttaa ostamaan mietoja alkoholijuomia, päättämään uskonnollisesta vakaumuksesta, ajamaan autoa ja moottoripyörää, menemään naimisiin sekä äänestämään.

Ja vaihtamaan sukupuolta.

20 oikeuttaa ostamaan kaikkia alkoholijuomia ja menemään risteilylle arkipäivinä ilman 30-vuotiasta huoltajaa.

21 oikeuttaa ajamaan linja-autoa tai raskasta ajoneuvoyhdistelmää.

23 oikeuttaa menemään risteilylle viikonloppuisin.

25 oikeuttaa adoptoimaan lapsen.

Saadaksesi sterilisaation olet täyspäinen täytettyäsi 30.

Reunaehdot

2007-06-08T09:40:00.000+02:00

Eri lehdet ovat nyt urakalla tekemässä tai tehneet juttuja vapaaehtoisesti lapsettomista ihmisistä. Ilmeisesti kyseessä on nyt joku uusi kuuma hottiaihe, jolla voidaan mällätä ja näyttää kilpaileville lehdille, että me ollaan nyt niin ajan tasalla, repikää siitä. Olen eri yhteyksissä törmännyt haastattelupyyntöihin, joissa asetetaan reunaehtoja haastateltaville. Usein ehdot ovat, että vapaaehtoisesti lapseton olisi pitkäaikaisessa vakituisessa parisuhteessa ja kypsemmällä iällä. Mitä? Eikö nuorempi kelpaa, vai mikä siinä on? Eikö nuorempi vapaaehtoisesti lapseton ole vakavasti otettavissa, "kun se mieli voi kuitenkin muuttua"? Miksei sinkku tai yksinelävä kelpaa? Hautooko sinkkuvela salaisia lapsihaaveita? Onko yksineläjä luovuttanut haaveensa ja tyytynyt lapsettoman vanhanpiian rooliin? Vai onko vain niin vaikea tajuta, että esimerkiksi 20-30 vuotias yksineläjä olisi valinnut sekä lapsettomuuden että ns. "sinkkuelämän"? Tai että niinkin nuorelle olisi vapaaehtoinen lapsettomuus ja yksineläjyys ollut itsestään selvyys aina. Näköjään on ilmeisen vaikeaa tajuta. Ilmeisesti vapaaehtoinen lapsettomuus on hyväksyttävää, kunhan on tarpeeksi vanha ja vakituisessa parisuhteessa... Eihän se muuten voi olla mitenkään järkeenkäypää. Vapaaehtoinen lapsettomuus on hyväksyttävissä siis tietyin ehdoin.

Mietteitä keittiöstä

2007-05-21T17:58:00.000+02:00

Tyypillinen ilta meillä. Eläimet hommailee omiaan, heräilevät pikku hiljaa. Pari tietokonetta hurruttaa ja kaksi ihmistä hommailee samalla omia puuhiaan. Kokkailen tässä sienipastaa mulle ja miehelle ja ajatus karkaa väkisinkin tähän blogiin, sen sanomaan ja tarkoitusperiin. Edellisen postauksen saamat kommentit laittoivat mut ajattelemaan ja aloin miettiä, miksi oikeastaan lasken itseni vapaaehtoisesti lapsettomaksi, miksen laske itseäni ihan vaan ihmiseksi. Miksi siis määrittelen itseni lapsettomuuden kautta?

Ensinnäkin on mielestäni tärkeää erottaa tietyntyyppiset hurmospalstat tästä blogista. Tämän blogin ei ole tarkoitus olla julistuksellinen, ylimielinen tai korostuneen vastakkainasetteleva. Ennen kaikkea näen tämän paikkana kertoa ilman hurmosmieltä meidän arjestamme. Siitä, millaisia haasteita me arjessa kohtaamme ja millaisista asioista lapseton onni syntyy.

Me lapsettomatkin olemme surullisia, ailahtelevaisia, onnettomia. Me voimme elää väkivaltaisissa suhteissa, meillä voi olla itsetunto-ongelmia, meillä voi olla rahahuolia. Ihan niitä samoja suruja ja huolia kuin muillakin. Meillä on myös samoja iloja kuin muilla. Ehkä mä itse haen tänne kirjoittamisella ihan vain sitä - mä olen ihan niin kuin muutkin. Mä haluan arkipäiväistää vapaaehtoisen lapsettomuuden, tehdä siitä niin tuttua ja puhuttua, ettei kenenkään tarvitse enää valehdella tai keksiä kauniita tekosyitä valinnastaan.

Ehkä mä olen sellainen hiljainen rauhan ajan julistaja siis kuitenkin :) Mä haluan puhua mitättömistäkin asioista, jos mä koen ne itselleni tai yhteiskunnalle merkityksellisiksi, kunnes ne arkipäiväistyvät. Samaa linjaa olen jo pitkään toteuttanut esimerkiksi ahdistuneisuuteni ja masennukseni suhteen. Olen puhunut siitä jopa työhaastatteluissa, koska musta meillä ei ole varaa enää olla ennakkoluuloisia mielen sairauksia kohtaan. Enkä mä silti määrittele itseäni pelkästään hulluuden kautta.

Lapsettomuuden kautta määrittelen itseni lähinnä yhteisöllisyyden vuoksi. Nämä naiset ja miehet ovat mulle eräs tukirengas. He ovat kokeneet samat painostukset, samat kyselyt ja samat haasteet kuin itse. He tietävät heti, mitä tarkoitan, kun kysyn "Miltä susta tuntui tuottaa vanhemmillesi pettymys suvun loppumisesta?"

Vapaaehtoinen lapsettomuus on mulle arkipäivää, se on mut kokonaistava valinta. Samalla se on nimi, joka yhdistää mut moniin muihin ihmisiin. Samoin kuin äidit tukeutuvat toisiinsa haasteissaan lapsiperheen arjen kanssa, me velat keskustelemme mielellämme haasteistamme tämän valinnan parissa.

Yksi syy monista

2007-05-21T13:40:00.000+02:00

Lapsettomuuspäätökseeni on monia syitä, joita en osaa laittaa tärkeysjärjestykseen. Kerronpa nyt yhdestä, joka liittyy omaan lapsuuteeni.

Minulla oli varmasti oikein hyvä lapsuus, mutta inhosin silti olla lapsi. Mistään ei saanut päättää itse, ikätoverit olivat idiootteja kääpiöitä, koulu oli liian helppoa ja tylsää. Odotin aivan täpinöissäni aikuisuutta.

16-vuotiaana oli jo aika kivaa. Poikaystäväni olivat vanhempieni kauhuksi yli 20-vuotiaita, mutta enhän minä nyt kakaroiden kanssa... Koulu sujui silti erinomaisesti, koska se nyt vaan oli niin helppoa. Tämä oli onneksi vielä sitä ikää, että vanhemmat varoittelivat raskauden mahdollisuudesta. Ihan kuin sen kanssa olisin riskeerannut! Hain e-pillerit jo kuukausia ennen kuin pääsin neitsyydestäni eroon.

Aikaa kului, opiskelin ja pääsin kohtuupalkkaiseen duuniin. Miehet vaihtuivat, välillä olin sinkkuna, välillä vakiintuneena ja nautin elämästäni. Kun olin 25, äidin raskausvaroittelut vaihtuivat lapsenlapsien vinkumiseen. Siis kun lopultakin olin tilanteessa, mihin olin pyrkinyt 8-vuotiaasta lähtien, minun olisi pitänyt pilata elämäni hankkimalla kääpiöitä huusholliini?! Mukava mies, kivasti sisustettu koti, leppoisat illat ystävien keskellä viinin ja ruuan kera. Ex tempore-lomat, kesämökkibileet, hämyiset rapuillalliset. Pitkät puhelut, tuntien maailmanparantamiset, hiljaiset illat. Minä elän nyt siinä maailmassa, johon aina halusin, enkä halua muuttaa siinä mitään.

Aamuaatoksia

2007-04-22T09:32:00.000+02:00

Ihanaa herätä rauhalliseen aamuun. Laittaa kofeiiniton kahvi keittimeen valumaan ja mennä koiran kanssa hetkeksi metsään. Ihanaa katsoa aamuaurinkoa ja hengittää metsän kanssa samaa raikasta ja virkistävää ilmaa. Keskittyä lintujen lauluun, kohmeisen maan ratinaan askeleiden alla. Ihanaa tulla kahvintuoksuiseen kotiin, ottaa pannusta kahvia mukiin ja istahtaa keittiönpöydän ääreen nauttimaan. Katsoa ikkunasta ulos mäntymetsään ja olla siinä hetkessä ihan rauhassa.

Valon artikkeli

2007-04-14T06:30:00.000+02:00

Aamulehden liite Valo haastatteli meikäläisiä ja teki oikein asiallisen jutun: http://www.aamulehti.fi/valo/page37.htm (Linkki ei välttämättä toimi kovin pitkään.)

Yhtä kokemusta viisaampi

2007-04-04T16:51:00.000+02:00

Emme koskaan ole poissa tolaltamme siitä syystä kuin luulemme. Olemme poissa tolaltamme, koska näemme jotain sellaista, mitä ei ole olemassa. Onko näin? Olemmeko takertuneet menneisyyteen, joka vain heijastuu nykyhetkeen? Näemmekö mitään sellaisena, kuin se nyt on? Voimmeko todellakin nähdä maailman neutraalina?

Valitsemme siis ajatuksemme ja näkökulmamme. Voisimmeko valita toisin? Sen sijaan, että lannistuisimme, kokisimme epäonnistumista tai suuttuisimme, voisimmeko kenties katsoa asiaa toisesta näkövinkkelistä käsin. Moni asia näyttäisi eriltä.

Huomasin sen tänään. En päässyt opettajan pedagogisiin. Sen sijaan, että valitsin sen epäonnistumiseksi, päätin että vain parempaa on luvassa. Minä ansaitsen vain parasta mahdollista hyvää ja sillä siisti. Tuo ovi meni kiinni, mutta jossain toisaalla avautuu ovi loisteliaaseen tulevaisuuteen.

Mutta kun sinusta tulisi niin hyvä äiti…

2007-04-02T08:46:00.000+02:00

Jos olisi saanut euron jokaisesta kerrasta kun olen tämän kuullut kertoessani lapsettomuus valinnastani, olisin rahoilla jo tehnyt ainakin yhden ulkomaan matkan. Miten niin minusta tulisi hyvä äiti? Mistä hitosta te niin päättelette? Siksikö, että kykenen käyttäytymään lasten seurassa normaalisti ja ottamaan heihin kontaktia? Siksikö, että lapset näyttävät tykkäävään minusta? Tulisiko minusta hyvä äiti koska minut on kasvatettu sen verran hyvin, että osaan seurassa käyttäytyä asiallisesti, enkä siis näytä avoimesti kuinka epämukavaksi lapset usein oloni tekevät?

Ei ole olemassa mitään loogista selitystä sille, että minusta muka tulisi hyvä äiti. Olen päinvastoin varma, että minusta tulisi erittäin huono äiti koska en halua lapsia. Eikö se tunnu itsestään selvältä? Tuskin minä lastani sentään heitteille jättäisin mutta henkisellä puolella lapsen kärsimykset olisivat taatusti melkoiset. En takuulla pystyisi osoittamaan hänelle rakkautta ja purkaisin turhautumiseni ym. häneen.

Älkää siis väittäkö, että minusta tulisi hyvä äiti. Älkääkä ainakaan käyttäkö sitä korttina jolla yritätte vakuuttaa minut hankkimaan lapsi. Sillä se, että saan muutaman kuukauden ikäisen vauvan nauramaan tai että kolmevuotias natiainen kiipeää syliini, enkä aja häntä pois, ei tekisi minusta hyvää äitiä.

Sukuhulinaa

2007-04-02T07:04:00.000+02:00

Pääsiäisen seutu on mielenkiintoista aikaa suvussa, jonka juuret ovat vahvasti Laatokan-Karjalan ortodoksialueella ja joka on omaan sukupolveeni mennessä täysin irtautunut kristillisyydestä.
Istuimme mummolassa porukalla, minä, äiti, sisko perheineen, täti miehineen ja eno tyttärineen. Eli 9 aikuista, kaksi lasta ja kaksi koiraa. Olemme kohtuullisen puheliasta sakkia ja tuolla porukalla saa huutaa muiden yli saadakseen äänensä kuuluviin. Kahvia keitetään tauotta ja mummo veivaa kuulolaitetta pienemmälle kun volyymi kasvaa. Suku on ihana asia.

Oli ihana nähdä kummityttöä ja tämän pikkuveljeä. Viisivuotias virpoi kaikki sukulaiset erikseen ja oli oikein suloinen luonnonkiharoineen ja noitahattuineen. Pikkuveli vierastaa mua vähän, mutta alkaa jo sulaa. Uskomatonta, miten paljon noita ipanoita voi rakastaa. Mutta en mä silti omaa ottaisi, en!

Kummityttö kyseli taas, miksei täti halua synnyttää vauvaa. Viisivuotiaalle se on hankala asia. Istuttiin keinutuolissa ja selitin, että kaikille ihmisille se ei ole oikea ratkaisu. Tädin tehtävä on olla hyvä ihminen ja erityisesti oikein hyvä täti. Tytön mielestä hänen äitinsä voisi tehdä mullekin vauvan, synnyttää sen ja antaa sitten vasta. Kiitin kauniisti ajatuksesta, mutta kerroin ettei se nyt ole tarpeen. Vaikka olisinkin halunnut nähdä siskoni ilmeen jos olisi kuullut ehdotuksen :D

Haluamattomuuden itsekkyys

2007-03-31T21:53:00.000+02:00

Sano sadalle ihmiselle "Minä haluan lapsen". Sano sadalle ihmiselle "Minä en halua lasta". Kumpaan luulet saavasi enemmän vastauksia, joissa valintaasi ihmetellään ja sinulle kerrotaan, että olet itsekäs. Miksi haluamattomuus on haluamista itsekkäämpää? Eivätkö kaikki tekemämme valinnat ole pohjimmiltaan itsekkäitä, eikö niillä kaikilla haeta itselle jotakin parempaa? Miksi minua saa vapaaehtoisen lapsettomuuteni perusteella pitää itsekkäämpänä kuin naapurin Liisaa, joka on synnyttänyt kolme lasta, koska lapset tuovat hänen elämäänsä niin kovin paljon iloa ja sisältöä?

Itsekkyyteni tulee kuulemani mukaan tulevaisuudessa kostautumaan. Minusta tulee katkeroitunut, kun ymmärrän liian myöhään haluavanikin lapsia. Minun loppuelämäni tulee olemaan yksinäistä, koska en ole ymmärtänyt synnyttää itselleni vierailijoita vanhainkotiin. Minusta tulee masentunut, koska jossakin vaihessa ymmärrän elämäni olevan sisällötöntä ja tarkoituksetonta. Minä kuolen kokematta rakkautta, koska se on aidoimmillaan äidin ja lapsen välillä. Minulle tulee valkenemaan, etten ole kokonainen nainen ilman kokemusta raskaudesta ja synnytyksestä.

Ei ole helppoa olla haluamatta.

Luomunaistenpäiviä odotellessa

2007-03-31T11:07:00.000+02:00

Lopettelen tässä hyvissä ajoin hormonaalista ehkäisyä, kun olen sterilisaatiojonossa. Ajattelin, että kehon ja mielen on hyvä tottua hormonittomaan elämään jo ennen sterilisaatiota. En halua yllätyksenä sitä vuodon määrän lisääntymistä ja kipuja sekä PMS oireita. Ehkäisypillereitä ja -rengasta käyttäessä on päässyt unohtumaan, millaista oli elää ihan aitojen luomunaistenpäivien kanssa.

Olen ennenkin pitänyt taukoja hormonaalisesta ehkäisystä ja silloin on pitänyt luomunaistenpäivät käynnistää. Odottelen myös mielenkiinnolla iskeekö oikein infernaalinen PMS oireilu samantien, vai onko kenties elimistö niin sekaisin, ettei luomunaistenpäivät lähdekään liikkeelle itsestään. Aiemmin olen saanut nauttia PMS oireilusta, joka tottakai toimii myös hyvänä tekosyynä sille, että saa olla kiukutteleva ja itsekäs v*ttupää koko mensiksiä edeltävän viikon ja tottakai mensiksien ajan.

Kyllä tää naisen elämä on sitten jännittävää ja mysteeristä!

Kunhan...

2007-03-30T21:34:00.000+02:00

Kunhan kasvat aikuiseksi...

...niin ymmärrät. Tajuat, miltä tuntuu haluta omaa lasta. Se kuume vaan nousee jostain. Alkaa tuntua puolikkaalta, epätäydelliseltä, ontolta ilman lasta. Tuntuu niin tyhjältä. Vain vauva voi täyttää sen onttouden. Kyllä sä sen sitten huomaat.

Ehkä se on juuri syy, miksi aloin kokea itseni millään lailla aikuiseksi vasta 24-vuotiaana. Mä odotin sitä virallista aikuisuuden merkkiä, kalvavaa tarvetta saada lapsi. Kuitenkin koko ajan, vuosi vuodelta, ajatus vanhemmuudesta ja lapsesta tuntui etäisemmältä ja tarpeettomammalta. Tajusin etsiväni sitä pätevää perustetta olla haluamatta lasta luvallisesti. Yritin monia selityksiä. Mikään ei kuitenkaan kelvannut - tulisin vielä huomaamaan, että olen väärässä. Uskoin siihen. En vain ymmärtänyt kaikessa keskenkasvuisuudessani. En voinut nähdä itseäni aikuisena, kun en oppinut ymmärtämään.

Kunhan saat opiskelut loppuun...

...niin ymmärrät. Arvot asettuvat oikeille paikoilleen, perheestä tulee tärkeämpi kuin juhlimisesta. Saat työpaikan, perustat kodin ja sitten vauva onkin jo tervetullut. Elämä asettuu niille raiteilleen, joille miljoonat ja miljoonat elämät ovat aikojen saatossa asettuneet. Se on vain normaalia. Elä vain tuota nuoruuttasi, ei se mitään haittaa, onhan sinulla vielä aikaa. Opiskele rauhassa, etsi se oma paikkasi, ja asetu vasta sitten aloillesi. Mikäs siinä. Valitse työsi, asuinpaikkasi ja autosi rauhassa. Sitten voit toteuttaa sen, mikä ei ole valinnaista: tavoittele täydellistymistä.

Mä en ikinä valmistunut. Mielenterveys horjui ja keskityin pysymään hengissä. Mummini varoitteli mua alkamasta lapsentekoon ennen valmistumista, ikään kuin mussa olisi roihunnut valtava sisäinen tuli, jota vastaan jouduin käymään viivytystaistelua. Mikään ei olisi voinut olla kauempana totuudesta. Mä halusin vuoropäivin kuolla ja vuoropäivin elää ja jos olisin saanut lapsen, olisin varmasti hylännyt sen sairaalaan tai tukehduttanut sen pois kärsimästä.

Tunsin ahdistavaa syyllisyyttä siitä, etten kokenut näitä luonnollisia tarpeita, joita minun piti kokea. Katsoin itseäni peilistä ja näin epäkelvon ihmisen, luonnonoikun. Kuka nyt ei halua lasta?

Sain kummityttöni syliin ensimmäisen kerran. Rakastuin siihen pieneen, vaaleanpunaiseen ihmiseen. Se tuhisi ja puristi sormeani suuressa nyrkissään. "Haistele sen päätä",sanottiin, "eikö ala yhtään tehdä mieli omaa?" Katselin pientä nukkujaa sylissäni. Se tuoksui ihmiselle ja vähän talkille. Se tuoksui sairaalalle ja jotenkin haavottuvaiselle. "Ei ala."
Puhuin totta, sillä tiesin enemmän kuin vielä koskaan aikaisemmin, ettei musta koskaan tulisi äitiä. Se oli levollinen tunne.
Nyt mulla oli pieni uusi ihminen, jota saisin rakastaa ja johon saisin kaataa hellyyttä, mun ei tarvitsisi tehdä itselleni rakastettavaa. Nyt myös tiesin, ettei kylmyyteni ja itsekkyyteni johtunut siitä, etten vain tuntenut yhtään pikkulasta. Nyt tunsin sellaisen ja rakastin sitä aidosti. Olin siis täysin kykenevä tunteisiin. En ollutkaan tunteeton, niin kuin oli väitetty. En ollut paha. En vain halunnut omaa.

Kunhan sä löydät sen oikean miehen...

...niin ymmärrät. Vauvakuume herää viimeistään, kun rakastut oikeasti ja katsoessasi miestäsi silmiin näet tulevan lapsesi katsovan takaisin. Haluat nähdä, miltä miehen lapsi näyttäisi. Haluat nähdä miehesi katsoessasi juoksevaa lastasi tai kuullessasi hänen nauravan. Haluat antaa miehellesi suurimman lahjan, mitä nainen voi miehelle antaa. Se kuuluu olennaisena osana rakkauteen, niin se vaan menee.

Mun ensimmäinen poikaystäväni etsi mussa lähinnä lapsilleen äitiä ja sukankutojaa. Yritin istuttaa itseni siihen malliin ja näin itseni istumassa nojatuolissa aikuisena, suu tiukassa supussa, mieheni varjossa. Lapsia tai ei, mä näin itseni lamaantuneena, lannistettuna, murrettuna. Ahdistuin, itkin ja valvoin. Revin tapetitkin tuskassani, kynsin itseäni, menetin muistini. Hain apua saamatta sitä.

Kun mies jätti, rakastuin itseeni ja elämääni. Päätin, etten koskaan ryhdy mihinkään vain vastatakseni odotuksiin. Eläisin niin kuin oma minäni neuvoo.
Seuraava oikea suhde oli rikkonainen. Syytin itseäni alusta asti siitä, etten rakastanut tarpeeksi. Olin rikki ja viallinen, sillä en kokenut tarvetta nähdä miestä lapseni hymyssä ja päinvastoin. Mieskään ei olisi pitänyt lasta suurimpana lahjana mitä voin hänelle antaa - mussa oli siis jotain vikaa kun en olisi kelvannut hänen lastensa äidiksi! Se varmaan etsii salaa parempaa! En voinut uskoa, että mies voisi vain haluta lapsettomuutta minun tai kenenkään kanssa. Itkin kelpaamattomuuttani usein itseni uneen.

Oletteko te jo lapsia puuhaamassa, kysyivät. Kuinka olisin voinut kertoa, etten halua enkä edes kelpaisi vaikka haluaisinkin? Kun mies sitten lähti entisen tyttöystävänsä luo, olin varma että kuulen vauvauutisia vuoden sisällä. Edelleen, neljä vuotta myöhemmin, nyt pian nelikymppinen mies on lapseton ja kuulemma onnellinen ja alan pikkuhiljaa uskoa, ettei suhteemme onnettomuus johtunut viallisuudestani lapsiasiassa. Alan uskaltaa olla minä.

Sitten se yht'äkkiä iski. Tajusin, mistä puhuttiin, kun sanottiin että "kun rakastut oikeasti". Tunsin jotain, mikä oli aivan eri sfääreissä. Löysin miehen, joka ansaitsi mut ja kaiken mun kunnioituksen, jota rakastin niin, että vatsaan sattui. Löysin miehen, jota halusin, kunnioitin ja kaipasin jokaisena hetkenä. Rakastuin ja tiesin saman tien, että olisin onnellinen, jos saisin elää tässä suhteessa kunnes aikani on täysi.

Silloin sen huomasin. En nähnyt miehen katseessa syntymättömän lapseni tuijotusta enkä haaveillut siitä, että voisin antaa hänelle lapsen. Nyt olin varma - rakkauden puutteesta ei haluttomuuteni lisääntymiseen ole johtunut. Mussa ei ollut vikaa, suhteessa ei ollut vikaa, miehessä ei ollut vikaa. Mun oli pakko tunnustaa, että vika oli yhteiskunnassa ja sen tasapäistävissä odotuksissa. Selkärankani suoristui hiukan ja identiteettini palaset loksahtivat paikoilleen. Pitkään se vei, mutta tuntui sitä paremmalta. Mä olin viimeinkin kokonainen. Mä katsoin itseäni taas kerran peilistä ja näin jotain aivan uutta: Mä näin upean, viisaan, aikuisen, lapsettoman naisen.

Pelkäsin sitä keskustelua jo etukäteen. Tiesin miehen lapsirakkaaksi, mutta tiesin myös, etten voisi enää yrittää pakottaa itseäni istumaan maailman muotteihin. Tämä oli se kynnyskysymys, myönsin viimein. Mä en voi synnyttää kellekään lasta. Pelkäsin menettäväni miehen. Onneksi keskustelu oli yksioikoinen. Mies, jonka olin tottunut näkemään kummityttöni kanssa eläintarhassa tai pulkkamäessä, myönsi ettei halunnut isäksi. Minä en siis pyytänytkään häntä luopumaan mistään, vaan olin sattumalta löytänyt täydellisen sielunveljeni. Tässäkin asiassa me olimme yhtä.

Kunhan sä täytät kolmekymmentä...

...sä ymmärrät. Joillain se vaan alkaa myöhemmin. En mäkään nuorena halunnut lapsia, halusin elää villiä nuoruutta. Sitten alkoi tanssijalka väsyä ja tajusin totuuden. Kyllä se sinullakin vielä nousee pintaan, kunhan lopetat tuon juoksemisen.

Niin minkä juoksemisen? En mä halua villiä nuoruutta, aamukännejä ja irtosuhteita. Haluan kauniin kodin, tiskikoneen ja avioliiton. Haluan elää arkea, käydä töissä ja maksaa laskuja. Haluan kantaa vastuuta ja keittää perunoita. Ja sitä mä myös teen. Ei mun lapsettomuuteni ole takertumista nuoruuteen ja vapauteen. Miksi se muuttuisi muutaman vuoden kuluttua? Mulle 30 merkitsee lähinnä ikää, jolloin ihmisen katsotaan olevan riittävän kypsä päättämään sterilisaatiosta. Ehkä lapsen sijaan sitoudun silloin pankkilainaan.

Ensimmäistä kertaa vanheneminen tuntuu puhtaasti hyvältä. On upeaa kuulla aina vaan vähemmän sitä, kuinka sitten vanhemmiten ymmärrän. Nyt kun olen suoraselkäisesti lapseton, ei tarvitse vaivautua vauvauteluista. Ehkä sitten muutaman vuoden kuluttua menen steriloitavaksi ja pistän lopullisen pisteen pähkäilylle siitä, olenko tosissani vai en. En jaksa enää kierrellä tai kaunistella, pyydellä anteeksi. Minä saan haluta olla yrittämättä lapsia. Minä saan olla antamatta miehelleni isyyden lahjaa, jota hän ei halua. Saan olla tekemättä vanhemmistani isovanhempia. Minä saan päättää, jatkuuko perimäni vai ei. Se ei jatku. Nämä geenit poltetaan kun olen kuollut ja minä jatkan olemistani vain kaikessa muussa elävässä, mikä maan päällä on.

En voi kuvitella yhtäkään epäitsekästä syytä tehdä oma lapsi, kun miljoonat lapset maailmassa kaipaavat turvaa ja rakkautta.

Kunhan sä tulet vanhaksi...

...sä kadut vielä. Kuka sinusta pitää huolta kun olet vanha, kysyvät.
Pitääkö ihmisen rakentaa itselleen hoitajat? "Hei, lapsi, olet olemassa minua palvellaksesi. Jotta minä saisin rakastaa ja minua rakastettaisiin. Jotta jokin olisi pysyvää. Jotta minun vaippani vaihdettaisiin ja jotta näkisin sinussa isäsi katseen. Jotta joku surisi kuolemaani. Ai niin, ja siksi, että ne raivostuttavat utelut loppuisivat. En minä sinua olisi muuten halunnut."

En väheksy ihmisiä, joilla on polte saada lapsi. Se on varmasti vahva vietti ja lapsen rakastaminen on varmasti upeaa. Itse olen kuitenkin kokonaisimmillani, kun en halua lasta. Ei, et kuule epäröintiä äänessäni. Kuulet vahvan, onnellisen naisen, joka on viimein kotona ja joka on löytänyt levollisuuden.

Minun tarinani

2007-03-30T15:55:00.000+02:00

Olen harkitusti ja vapaaehtoisesti lapseton vuonna 1977 syntynyt nainen. Tällä hetkellä opiskelen, lähdin uudelleen opintielle jatkuvien pätkätöiden ja toistuvien työttömyyskausien vuoksi. Asun avoliitossa miehen kanssa hänen omistamassaan asunnossa. Lemmikkinä minulla on ihana parsonrussellinterrieri. Avomieheni on myös lapseton, mutta ei ole lapsettomuusvalinnastaan täysin satavarma. Ehkä tulevaisuudessa hän haluaakin lapsia. Siinä tapauksessa tiemme tulevat eroamaan. Ystäväpiirimme on laaja: siihen kuuluu niin avo- kuin avioparejakin, yksineläjiä, sateenkaaripareja, lapsiperheellisiä sekä lapsettomia pariskuntia. Olen avoimesti vapaaehtoisesti lapseton, en enää piilottele kaapissa, kuten aiemmin.

Lapsettomuus on siis minulle ollut aina itsestään selvää. En ole koskaan osannut ajatella, että minusta tulisi äiti. Se ajatus on lähinnä ahdistanut minua, sillä minua ei yksinkertaisesti perhe-elämä kiehdo eikä kiinnosta millään tavalla. Ei ole koskaan kiinnostanut. Muistan murrosikäisenä maanneeni sängyssä miettien tulevaa elämääni ja siihen kuului kaikkea muuta kuin perinteisen perhe-elämän kuviot. Kun ajattelin, että minusta tulisi äiti, mahdollisesti vielä kahdeksasta neljään työssäkäyvä äiti, tunsin palan kurkussani: minusta ei olisi sellaiseen elämään. Onneksi asun yhteiskunnassa, joka mahdollistaa toisenlaisen elämän. Minulla on vapaus elää lapsivapaata elämää.

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Vauvojen vaatteet, kengät tai muut varusteet eivät saa minussa minkäänlaisia erityisiä reaktioita aikaan. Minusta ne ovat vain ihan tavallisia vaatteita, enkä tunne mitään tarvetta alkaa hypistellä niitä. Raskaudesta en ole koskaan haaveillut. Olen ollut kiinnostunut raskaudesta kylläkin prosessina, kun ystäväni tai sukulaiseni ovat odottaneet lasta, mutta en osaisi ajatella, että itse olisin raskaana jokin päivä. Raskaus tai raskaana olevat naiset eivät sinänsä ällötä minua, mutta en tunne mitään erityistä tarvetta alkaa hössöttämään mielipuolisesti asiasta.

Minulle ei ole tehty sterilisaatiota, mutta odotan innolla sitä päivää, jolloin se tehdään. Tällä hetkellä olen jonotuslistalla. Sterilisaatiolähetteestä jouduin tappelemaan lääkärin kanssa, sillä laista huolimatta hän kieltäytyi kirjoittamasta minulle lähetettä. Tein lääkäristä valituksen ylemmälle taholle ja loppujen lopuksi hän joutui johtavan ylilääkärin käskystä lähetteen minulle kirjoittamaan. Tämä taistelu vahvisti entuudestaan vapaaehtoisen lapsettoman identiteettiäni. Olin järkyttynyt siitä, että lääkäri nosti itsensä lain yläpuolelle ja tallasi oikeuksieni ylitse. Jos minulla on koko elämäni ollut pysyvänlaatuinen varmuus siitä, etten halua lapsia, en millään jaksa uskoa, että sterilisaation jälkeen mieleni yhtäkkiä muuttuisi päinvastaiseen suuntaan. Jos minä odotan sterilisaatiota yhtä innolla, kuin raskaana oleva äiti lastaan, niin eikö se kerro jo jotain tunteen vahvuudesta ja asian varmuudesta?

Sterilisaatio tulee olemaan valtava henkinen helpotus minulle. Ainoastaan toinen vapaaehtoisesti lapseton voi ymmärtää sen järkyttävän paniikin tunteen, jos on unohtanut ottaa ehkäisytabletin, jos kondomi on hajonnut tai jos on ollut ripuli/okennustauti ja pilleri on tullut liian aikaisin ulos. Olen kerran joutunut hakemaan jälkiehkäisyä kondomin hajotessa. Olin niin paniikissa ehkäisyn pettämisestä, että itkin lähes hysteerisesti selittäessäni asiaa terveydenhoitajalle. Muistan selittäväni hänelle, etten halua lasta, ikinä ja kyllä hän sen näköisenä minua ja reaktioitani katsoikin, että luulen hänen ajatelleen, että parempi niin. "Odotusaika" seuraaviin kuukautisiin tuntui ikuisuudelta, odotin niitä kuin kuuta nousevaa. Ehkäisy tuntuu jatkuvalta rasitteelta, koska pelko raskaaksi tulosta on tuon jälkeen ollut jatkuvasti päällä. Varsinkin kun tiedämme, että ainoa 100% "ehkäisykeino" on kohdunpoisto.

En kutsuisi itseäni lapsivihaajaksi. En silti pidä kaikista lapsista, tuskin kukaan pitää. Asia on aivan sama kenen tahansa ihmisen ollessa kyseessä: joko hänestä pitää tai ei. Millaisista lapsista pidän? No, persoonallisista lapsista, joilla on luonnetta. Osa ihmisistä kutsuu heitä haastaviksi. Minulla on kummilapsia, joihin minulla on hyvät ja lämpimät välit. Vauvat tai lapset eivät herätä minussa mitenkään erityisesti mitään hoivavietillisiä tarpeita. Minulle ei tule tarvetta paapoa tai lässyttää heille, kun heitä näen. Jos minulle tyrkätään lapsi yhtäkkiä syliin, en osaa toimia. Koen sellaisen erittäin kiusallisena tilanteena. Toivoisin, että minulle annettaisiin käyttöohjeet samalla. Yleensä lapset, ihme kyllä, pitävät minusta ja tahtovat seuraani. En tiedä miksi.

Ystäväpiirissä osa ihmisistä kunnioittaa lapsettomuuspäätöstämme (aplodit heille!), osa ei oikein ota sitä tosissaan. Saamme kuulla näitä legendaarisia "kyllä se mieli siitä vielä muuttuu, kun ikää tulee ja et sinä voi tietää mitä rakkaus on ennen kuin sinulla on oma lapsi"- kommentteja.

En ole koskaan ymmärtänyt tuota, että eri rakkaudenlajeja verrataan ja rinnastetaan toisiinsa. Tai että äidinrakkaus nostetaan jotenkin ylevästi jalustalle ja oletetaan sinisilmäisesti, että tottakai kaikki vanhemmat automaattisesti lapsiaan rakastavat. Tiedän kyllä sen, etten voi koskaan tietää, millaista on kokea äidinrakkautta. Aivan varmasti voin kyllä väittää, että tiedän kyllä muuten, mitä rakkaus on. Tiedän mitä rakkaus on esimerkiksi parisuhderakkauden ja sisarusrakkauden tai ystävien välisen rakkauden muodossa. Osa ystävistä vihjailee, ettemme osaa ottaa vastuuta elämästämme, kun meillä ei ole lapsia. Olettavat, että hurvittelemme päivät pitkät. Pahaltahan tuo tuntuu sydämessä. Samalla unohdetaan se, että maksamme tunnollisesti lainaa ja hoidamme muita aikuisuuden velvollisuuksia tunnollisesti. Eivätkö nuo asiat ole vastuun ottamista? Mutta toisaalta, välillä saa sitten kuulla myös siitä, kuinka onnellisia olemme, kun voimme käyttää rahamme ja vapaa-aikamme kuten haluamme.

Itse olen törmännyt kummalliseen ristiriitaan. Osa ystävistäni, joilla on lapsia, kyselevät minulta kasvatusneuvoja ja vinkkejä ongelmatilanteisiin, sillä olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi (AMK). Kuitenkin, jos osallistun arvokeskusteluun lasten kasvatuksesta heidän kanssaan, he usein kuittaavat mielipiteeni mitättömäksi sillä, ettei minulla ole käytännön kokemusta lapsista, kun ei ole niitä omia lapsia (vaikka olen ollut lastentarhanopettajana töissä).

Toinen ristiriita koskee naiseuden määrittelyä. Koen itseni naiseksi, vaikka minulta nyt puuttuukin jokin lapsenhalu "vietti". En ole koskaan kokenut itseäni vähemmän naiselliseksi verrattuna naiseen, jolla on lapsia. Silti saan joskus vihjeitä ympäristöltä, etten ole oikeastaan nainen ollenkaan, koska en halua lapsia. Ikään kuin olisin jotenkin vajaa muiden silmissä. Tuntuu, että minusta etsitään merkkejä siitä, että minussa on nyt varmasti jotain vialla. Siksi onkin herännyt mieleen, että rikkooko vapaaehtoinen lapsettomuus jotenkin perinteisiä sukupuoliroolirajoja tai rikkooko se liiaksi perinteistä naiskuvaa. Pitäisihän naiseuden rakentua jonkin muunkin varaan kuin pelkän äitiyden ja naiseuden ja naisellisuuden määrittelyyn sitä kautta.

Naiseus on mielestäni paljon enemmän, kuin äitinä olemista. Naiseuden kutistaminen pelkkään äitiyteen on naisen liikkumatilan rajoittamista. Ja äitien glorifiointi taas ylistämällä alistamista. Mutta onhan sekin vallankäyttöä, että vapaaehtoisesti lapsettomat naiset poissuljetaan naiseudesta marginaalistamalla heidän luonnonoikuiksi.

Sukulaisistani ei oikein kukaan ota meitä tosissaan pariskuntana, sillä emme ole naimisissa olevia perheellisiä. Sukulaisten osalta tämä naimisiinmeno ja lapsentekopainostus on suurta, vaikka kantamme asiaan on selkeästi ilmaistu useampaan kertaan. Sen vuoksi emme juuri heidän kanssaan kovin paljoa ole tekemissä. Olemme tekemisissä vain parin sukulaisen kanssa (minun puolelta) ja he ovat minulle erittäin tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. He myös hyväksyvät minut/meidät sellaisina kuin olemme. Kumppanini sukulaiset eivät myöskään ota meitä tosissaan, kun sanomme, ettei meille lapsia tule. Heidän kanssa olemme kuitenkin tekemisissä enemmän kuin minun puoleisen suvun.

Useat ihmiset ovat kysyneet, että miten sitten vanhana, eihän sinua käy kukaan katsomassa vanhainkodissa. Jos elän vanhaksi, luultavasti olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin edelliset sukupolvet ovat olleet. Tulen olemaan sitä sukupolvea, joka ei ole tehnyt raskasta fyysistä työtä koko työikäänsä. Väestön ikärakenne muuttuu myös sellaiseksi, että seuraa varmasti löytyy ikäihmisistä ja erilaisten aktiviteettien parista, jos haluaa niihin mennä. En voi nähdä tulevaisuuteen ja tietää millaista elämää silloin vietän. Ehkä olen yksinäinen, ehkä en. Toivottavasti osaan silloin katsoa hyvillä mielin elämääni taaksepäin ja olla tyytyväinen valinnoistani.

Sä kadut sitä myöhemmin!

2007-03-30T14:36:00.000+02:00

Virsi on vaihtunut! Ennen se kuului "Sä olet vielä niin nuori, kyllä se mieli muuttuu myöhemmin." Nyt olemme päässeet vaiheeseen "Sä tulet katumaan sitä myöhemmin, jos et tee lapsia. Muista, että sun hedelmällisimmät vuodet alkaa olla ohi. Kuka sua vanhana tulee katsomaan, jos ei omat lapset ja lapsenlapset?"

Mitä minun pitäisi myöhemmin katua? Sitä etten painostuksesta hankkinut kotiini ihmistä, jota en oikeasti halunnut?

Lähtökohta ajatusmallissa lienee surkea yksinäisyys kotiin jämähtäneenä vailla sosiaalisia kontakteja. Pitäisikö kersoja siis hankkia turvaamaan vanhuuden sosiaaliset kontaktit? Omien kokemuksieni mukaan ei lapset tai lapsenlapset ole mikään sosiaalisten kontaktien automaatti.

Ystävistäni suurin osa tapaa vanhempiaan muutaman kerran vuodessa. Pariutuneet riitelevät keskenään, mennäänkö meille, teille, eri teille vai ollaanko kotona. Yksineläjänä menen äitin joulupöytään, vietän juhannuksen mökillä sekä vaihdatan entisellä kotipaikkakunnallani säilytyksessä olevat renkaan syksyllä ja keväällä. Käytännössä käyn näyttämässä naamani ja tapaamassa vanhempiani ja isovanhempiani 4 kertaa vuodessa. Päivissä laskettuna kuitenkin vietän aikaa noin kuukauden verran vuodessa. Kuukausi lienee enemmän kuin monella muulla. Vanhempani ja isovanhempani ovat kaikki erittäin hyvässä kunnossa. Vanhemmat eivät ole vielä lähelläkään eläkeikää ja isovanhemmat täysin skarppeja, vaikka fyysinen terveys ei ihan priimaa olekaan.

Jos läheiseni olisivat palvelutalossa, vanhainkodissa tai jopa vuodeosastolla, tuskin kävisin edes neljä kertaa vuodessa. Kuulostaa julmalta, mutta tämä on nykypäivää. Vaikka mieli hinkuisi kerran päivässä vanhaa äitiä katsomaan, ei se ole mahdollista. Jos läheiset asuu palvelutalossa tai laitoksessa, ei sinne niin vain pyyhälletä. Kaukana asuvalle vierailu tietää joko kallista hotelliyötä tai 1000 kilometriä autossa istumista.

Mitä minä siis tulen katumaan? Sitä etten hankkinut vastentahtoisesti elämäni sulostuttajia ajalle, jolloin olen vanha? Miksi kukaan kiusaisi itseään ja mahdollisia lapsiaan viikonloppuvierailuilla vanhainkotiin pitkän matkan päähän? Kyllähän varmasti pari kertaa vuodessa vieraita riittäisi niin pitkään kun kotona pystyy asumaan. Ja kotona asuessa voi itse pitää huolta sosiaalisesta elämästään.

Eli viesti lienee "Hanki paljon lapsia. Voit sitten vanhana ja raihnaisena ikävöidä, kun edes omat lapset eivät viitsi vanhaa äitiä katsomassa."

Eiköhän liene viisainta, että allekirjoittanut jättää tulevien veronmaksajien hankkimisen muille. Jos lapsia hankkisin kuitenkin, katuisin menetettyjä mahdollisuuksia ja menetettyä elämää. Mulla on luultavasti vain yksi elämä ja elän sen niinkuin haluan.

Ei lapsia, kiitos!

2007-03-30T13:17:00.000+02:00

Miksi olen valinnut lapsettomuuden? Syyt ovat moninaiset, mutta yksinkertaisin syy lienee se, ettei lapset kiinnosta minua eikä miestäni, eikä ole koskaan pahemmin kiinnostanutkaan. Emme kumpikaan myöskään oikein ymmärrä "miten lapset toimii". En väitä inhoavani lapsia, mutta noin keskimäärin en pidä lapsista (mahtuu maailmaan toki joitain lapsia joista pidän). Jostain syystä lapset (jopa täysin tuntemattomat) kylläkin pitävät minusta. Tuohon toteamukseen, etten keskimäärin pidä lapsista, pitäisi varmaan lisätä, etten keskimäärin myöskään pidä ihmisistä - paitsi sellaisista ihmisistä joiden seuran olen tietoisesti valinnut. Olen siis tavallaan asosiaalinen ihminen vaikka minulla paljon ystäviä onkin. Oikeastaan suurin osa ihmisistä (olivatpa he minkä ikäisiä hyvänsä) ovat minulle täysin yhdentekeviä.

Vuosien saatossa päätös lapsettomuudesta on vahvistunut. Nyt olen lähes 35-vuotias ja koskaan en mitään vauvakuumetta ole potenut, enkä vielä ole myöskään löytänyt itsestäni biologista kelloa. Tällä hetkellä elämme hyvin pitkälle sellaista elämää jota haluamme (jotkut asiat voisi toki olla toisin, mutta ne on enemmänkin unelmia), eikä siihen sovi lapset. Monet lapsettomuudesta seuraavat asiat ovat myös meille niin tärkeitä, että emme niistä ikinä haluaisi lasten takia luopua. Jonkun mielestä tuo on varmaan hirvittävän itsekästä, mutta monet hankkivat myös lapsia puhtaasti itsekkäistä syistä.

Koskaan emme mieheni kanssa ole joutuneet ihan lähipiirissä kokemaan suurempaa painostusta tämän asian suhteen vaan valintaamme on kunnioitettu (vaikkei kaikki sitä aina ihan ymmärräkään). Toisaalta esim. vanhempani ovat aina tukeneet päätöstämme ja he pitävät sitä hyvinkin järkevänä. En oikeastaan ole koskaan ymmärtänyt mitä lapsenhankkimiseni tai -hankkimattomuuteni muille kuuluu. Niin kauan kun minä ja mieheni olemme tyytyväisiä omaan päätökseemme, se lienee meille paras ratkaisu. Yhteiskunnan paineet (esim. Vanhasen lausunnot) ovat minulle täysin yhdentekeviä, enkä ole koskaan kokenut niiden perusteella tarvetta ryhtyä lasten tekoon. Minusta on hienoa, että ne jotka tahtovat lapsia niitä tekevät (toivottavasti myös saavat), mutta maailmassa on valitettavan paljon myös ei-toivottuja lapsia tai vahinkoja. (Mitä helvetin vahinkoja; jos harrastat suojaamatonta seksiä voit tulla raskaaksi. Ok voit toki tulla raskaaksi vaikka käyttäisit ehkäisyäkin ja silloin kyseessä todellakin on vahinko).

Tavallaan on hassua että monessa yhteydessä pyydetään vapaaehtoisesti lapsettomia perustelemaan valintaansa tyyliin ”miksi et halua lapsia?” ja selitysten tulee olla todella hienoja, jotta niitä ei tulkita itsekkäiksi. Harvoin kai kukaan kuitenkaan kyselee lapsellisilta ihmisiltä ”miksi hankitte lapsia?”. Eikö lapsellisten ihmisten pitäisi yhtä lailla pystyä perustelemaan valintaansa kuin lapsettomienkin. Jos joskus joltain vanhemmalta kysyy miksi hänellä on lapsia, yleisin vastaus lienee ”no se nyt vaan on tapana”. Lapsia siis hankitaan ilman sen suurempaa miettimistä vaan koska se on tapana…