Minun tarinani

Olen harkitusti ja vapaaehtoisesti lapseton vuonna 1977 syntynyt nainen. Tällä hetkellä opiskelen, lähdin uudelleen opintielle jatkuvien pätkätöiden ja toistuvien työttömyyskausien vuoksi. Asun avoliitossa miehen kanssa hänen omistamassaan asunnossa. Lemmikkinä minulla on ihana parsonrussellinterrieri. Avomieheni on myös lapseton, mutta ei ole lapsettomuusvalinnastaan täysin satavarma. Ehkä tulevaisuudessa hän haluaakin lapsia. Siinä tapauksessa tiemme tulevat eroamaan. Ystäväpiirimme on laaja: siihen kuuluu niin avo- kuin avioparejakin, yksineläjiä, sateenkaaripareja, lapsiperheellisiä sekä lapsettomia pariskuntia. Olen avoimesti vapaaehtoisesti lapseton, en enää piilottele kaapissa, kuten aiemmin.

Lapsettomuus on siis minulle ollut aina itsestään selvää. En ole koskaan osannut ajatella, että minusta tulisi äiti. Se ajatus on lähinnä ahdistanut minua, sillä minua ei yksinkertaisesti perhe-elämä kiehdo eikä kiinnosta millään tavalla. Ei ole koskaan kiinnostanut. Muistan murrosikäisenä maanneeni sängyssä miettien tulevaa elämääni ja siihen kuului kaikkea muuta kuin perinteisen perhe-elämän kuviot. Kun ajattelin, että minusta tulisi äiti, mahdollisesti vielä kahdeksasta neljään työssäkäyvä äiti, tunsin palan kurkussani: minusta ei olisi sellaiseen elämään. Onneksi asun yhteiskunnassa, joka mahdollistaa toisenlaisen elämän. Minulla on vapaus elää lapsivapaata elämää.

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Vauvojen vaatteet, kengät tai muut varusteet eivät saa minussa minkäänlaisia erityisiä reaktioita aikaan. Minusta ne ovat vain ihan tavallisia vaatteita, enkä tunne mitään tarvetta alkaa hypistellä niitä. Raskaudesta en ole koskaan haaveillut. Olen ollut kiinnostunut raskaudesta kylläkin prosessina, kun ystäväni tai sukulaiseni ovat odottaneet lasta, mutta en osaisi ajatella, että itse olisin raskaana jokin päivä. Raskaus tai raskaana olevat naiset eivät sinänsä ällötä minua, mutta en tunne mitään erityistä tarvetta alkaa hössöttämään mielipuolisesti asiasta.

Minulle ei ole tehty sterilisaatiota, mutta odotan innolla sitä päivää, jolloin se tehdään. Tällä hetkellä olen jonotuslistalla. Sterilisaatiolähetteestä jouduin tappelemaan lääkärin kanssa, sillä laista huolimatta hän kieltäytyi kirjoittamasta minulle lähetettä. Tein lääkäristä valituksen ylemmälle taholle ja loppujen lopuksi hän joutui johtavan ylilääkärin käskystä lähetteen minulle kirjoittamaan. Tämä taistelu vahvisti entuudestaan vapaaehtoisen lapsettoman identiteettiäni. Olin järkyttynyt siitä, että lääkäri nosti itsensä lain yläpuolelle ja tallasi oikeuksieni ylitse. Jos minulla on koko elämäni ollut pysyvänlaatuinen varmuus siitä, etten halua lapsia, en millään jaksa uskoa, että sterilisaation jälkeen mieleni yhtäkkiä muuttuisi päinvastaiseen suuntaan. Jos minä odotan sterilisaatiota yhtä innolla, kuin raskaana oleva äiti lastaan, niin eikö se kerro jo jotain tunteen vahvuudesta ja asian varmuudesta?

Sterilisaatio tulee olemaan valtava henkinen helpotus minulle. Ainoastaan toinen vapaaehtoisesti lapseton voi ymmärtää sen järkyttävän paniikin tunteen, jos on unohtanut ottaa ehkäisytabletin, jos kondomi on hajonnut tai jos on ollut ripuli/okennustauti ja pilleri on tullut liian aikaisin ulos. Olen kerran joutunut hakemaan jälkiehkäisyä kondomin hajotessa. Olin niin paniikissa ehkäisyn pettämisestä, että itkin lähes hysteerisesti selittäessäni asiaa terveydenhoitajalle. Muistan selittäväni hänelle, etten halua lasta, ikinä ja kyllä hän sen näköisenä minua ja reaktioitani katsoikin, että luulen hänen ajatelleen, että parempi niin. "Odotusaika" seuraaviin kuukautisiin tuntui ikuisuudelta, odotin niitä kuin kuuta nousevaa. Ehkäisy tuntuu jatkuvalta rasitteelta, koska pelko raskaaksi tulosta on tuon jälkeen ollut jatkuvasti päällä. Varsinkin kun tiedämme, että ainoa 100% "ehkäisykeino" on kohdunpoisto.

En kutsuisi itseäni lapsivihaajaksi. En silti pidä kaikista lapsista, tuskin kukaan pitää. Asia on aivan sama kenen tahansa ihmisen ollessa kyseessä: joko hänestä pitää tai ei. Millaisista lapsista pidän? No, persoonallisista lapsista, joilla on luonnetta. Osa ihmisistä kutsuu heitä haastaviksi. Minulla on kummilapsia, joihin minulla on hyvät ja lämpimät välit. Vauvat tai lapset eivät herätä minussa mitenkään erityisesti mitään hoivavietillisiä tarpeita. Minulle ei tule tarvetta paapoa tai lässyttää heille, kun heitä näen. Jos minulle tyrkätään lapsi yhtäkkiä syliin, en osaa toimia. Koen sellaisen erittäin kiusallisena tilanteena. Toivoisin, että minulle annettaisiin ”käyttöohjeet” samalla. Yleensä lapset, ihme kyllä, pitävät minusta ja tahtovat seuraani. En tiedä miksi.

Ystäväpiirissä osa ihmisistä kunnioittaa lapsettomuuspäätöstämme (aplodit heille!), osa ei oikein ota sitä tosissaan. Saamme kuulla näitä legendaarisia "kyllä se mieli siitä vielä muuttuu, kun ikää tulee” ja ”et sinä voi tietää mitä rakkaus on ennen kuin sinulla on oma lapsi"”- –kommentteja.

En ole koskaan ymmärtänyt tuota, että eri rakkaudenlajeja verrataan ja rinnastetaan toisiinsa. Tai että äidinrakkaus nostetaan jotenkin ylevästi jalustalle ja oletetaan sinisilmäisesti, että tottakai kaikki vanhemmat automaattisesti lapsiaan rakastavat. Tiedän kyllä sen, etten voi koskaan tietää, millaista on kokea äidinrakkautta. Aivan varmasti voin kyllä väittää, että tiedän kyllä muuten, mitä rakkaus on. Tiedän mitä rakkaus on esimerkiksi parisuhderakkauden ja sisarusrakkauden tai ystävien välisen rakkauden muodossa. Osa ystävistä vihjailee, ettemme osaa ottaa vastuuta elämästämme, kun meillä ei ole lapsia. Olettavat, että hurvittelemme päivät pitkät. Pahaltahan tuo tuntuu sydämessä. Samalla unohdetaan se, että maksamme tunnollisesti lainaa ja hoidamme muita aikuisuuden velvollisuuksia tunnollisesti. Eivätkö nuo asiat ole vastuun ottamista? Mutta toisaalta, välillä saa sitten kuulla myös siitä, kuinka onnellisia olemme, kun voimme käyttää rahamme ja vapaa-aikamme kuten haluamme.

Itse olen törmännyt kummalliseen ristiriitaan. Osa ystävistäni, joilla on lapsia, kyselevät minulta kasvatusneuvoja ja – vinkkejä ongelmatilanteisiin, sillä olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi (AMK). Kuitenkin, jos osallistun arvokeskusteluun lasten kasvatuksesta heidän kanssaan, he usein kuittaavat mielipiteeni mitättömäksi sillä, ettei minulla ole käytännön kokemusta lapsista, kun ei ole niitä omia lapsia (vaikka olen ollut lastentarhanopettajana töissä).

Toinen ristiriita koskee naiseuden määrittelyä. Koen itseni naiseksi, vaikka minulta nyt puuttuukin jokin lapsenhalu "vietti". En ole koskaan kokenut itseäni vähemmän naiselliseksi verrattuna naiseen, jolla on lapsia. Silti saan joskus vihjeitä ympäristöltä, etten ole oikeastaan nainen ollenkaan, koska en halua lapsia. Ikään kuin olisin jotenkin vajaa muiden silmissä. Tuntuu, että minusta etsitään merkkejä siitä, että minussa on nyt varmasti jotain vialla. Siksi onkin herännyt mieleen, että rikkooko vapaaehtoinen lapsettomuus jotenkin perinteisiä sukupuoliroolirajoja tai rikkooko se liiaksi perinteistä naiskuvaa. Pitäisihän naiseuden rakentua jonkin muunkin varaan kuin pelkän äitiyden ja naiseuden ja naisellisuuden määrittelyyn sitä kautta.

Naiseus on mielestäni paljon enemmän, kuin äitinä olemista. Naiseuden kutistaminen pelkkään äitiyteen on naisen liikkumatilan rajoittamista. Ja äitien glorifiointi taas ylistämällä alistamista. Mutta onhan sekin vallankäyttöä, että vapaaehtoisesti lapsettomat naiset poissuljetaan naiseudesta marginaalistamalla heidän luonnonoikuiksi.

Sukulaisistani ei oikein kukaan ota meitä tosissaan pariskuntana, sillä emme ole naimisissa olevia perheellisiä. Sukulaisten osalta tämä naimisiinmeno –ja lapsentekopainostus on suurta, vaikka kantamme asiaan on selkeästi ilmaistu useampaan kertaan. Sen vuoksi emme juuri heidän kanssaan kovin paljoa ole tekemissä. Olemme tekemisissä vain parin sukulaisen kanssa (minun puolelta) ja he ovat minulle erittäin tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. He myös hyväksyvät minut/meidät sellaisina kuin olemme. Kumppanini sukulaiset eivät myöskään ota meitä tosissaan, kun sanomme, ettei meille lapsia tule. Heidän kanssa olemme kuitenkin tekemisissä enemmän kuin minun puoleisen suvun.

Useat ihmiset ovat kysyneet, että miten sitten vanhana, eihän sinua käy kukaan katsomassa vanhainkodissa. Jos elän vanhaksi, luultavasti olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin edelliset sukupolvet ovat olleet. Tulen olemaan sitä sukupolvea, joka ei ole tehnyt raskasta fyysistä työtä koko työikäänsä. Väestön ikärakenne muuttuu myös sellaiseksi, että seuraa varmasti löytyy ikäihmisistä ja erilaisten aktiviteettien parista, jos haluaa niihin mennä. En voi nähdä tulevaisuuteen ja tietää millaista elämää silloin vietän. Ehkä olen yksinäinen, ehkä en. Toivottavasti osaan silloin katsoa hyvillä mielin elämääni taaksepäin ja olla tyytyväinen valinnoistani.