perjantai 30. maaliskuuta 2007

Kunhan...

Kunhan kasvat aikuiseksi...

...niin ymmärrät. Tajuat, miltä tuntuu haluta omaa lasta. Se kuume vaan nousee jostain. Alkaa tuntua puolikkaalta, epätäydelliseltä, ontolta ilman lasta. Tuntuu niin tyhjältä. Vain vauva voi täyttää sen onttouden. Kyllä sä sen sitten huomaat.

Ehkä se on juuri syy, miksi aloin kokea itseni millään lailla aikuiseksi vasta 24-vuotiaana. Mä odotin sitä virallista aikuisuuden merkkiä, kalvavaa tarvetta saada lapsi. Kuitenkin koko ajan, vuosi vuodelta, ajatus vanhemmuudesta ja lapsesta tuntui etäisemmältä ja tarpeettomammalta. Tajusin etsiväni sitä pätevää perustetta olla haluamatta lasta luvallisesti. Yritin monia selityksiä. Mikään ei kuitenkaan kelvannut - tulisin vielä huomaamaan, että olen väärässä. Uskoin siihen. En vain ymmärtänyt kaikessa keskenkasvuisuudessani. En voinut nähdä itseäni aikuisena, kun en oppinut ymmärtämään.

Kunhan saat opiskelut loppuun...

...niin ymmärrät. Arvot asettuvat oikeille paikoilleen, perheestä tulee tärkeämpi kuin juhlimisesta. Saat työpaikan, perustat kodin ja sitten vauva onkin jo tervetullut. Elämä asettuu niille raiteilleen, joille miljoonat ja miljoonat elämät ovat aikojen saatossa asettuneet. Se on vain normaalia. Elä vain tuota nuoruuttasi, ei se mitään haittaa, onhan sinulla vielä aikaa. Opiskele rauhassa, etsi se oma paikkasi, ja asetu vasta sitten aloillesi. Mikäs siinä. Valitse työsi, asuinpaikkasi ja autosi rauhassa. Sitten voit toteuttaa sen, mikä ei ole valinnaista: tavoittele täydellistymistä.

Mä en ikinä valmistunut. Mielenterveys horjui ja keskityin pysymään hengissä. Mummini varoitteli mua alkamasta lapsentekoon ennen valmistumista, ikään kuin mussa olisi roihunnut valtava sisäinen tuli, jota vastaan jouduin käymään viivytystaistelua. Mikään ei olisi voinut olla kauempana totuudesta. Mä halusin vuoropäivin kuolla ja vuoropäivin elää ja jos olisin saanut lapsen, olisin varmasti hylännyt sen sairaalaan tai tukehduttanut sen pois kärsimästä.

Tunsin ahdistavaa syyllisyyttä siitä, etten kokenut näitä luonnollisia tarpeita, joita minun piti kokea. Katsoin itseäni peilistä ja näin epäkelvon ihmisen, luonnonoikun. Kuka nyt ei halua lasta?

Sain kummityttöni syliin ensimmäisen kerran. Rakastuin siihen pieneen, vaaleanpunaiseen ihmiseen. Se tuhisi ja puristi sormeani suuressa nyrkissään. "Haistele sen päätä",”sanottiin, "eikö ala yhtään tehdä mieli omaa?" Katselin pientä nukkujaa sylissäni. Se tuoksui ihmiselle ja vähän talkille. Se tuoksui sairaalalle ja jotenkin haavottuvaiselle. "Ei ala."
Puhuin totta, sillä tiesin enemmän kuin vielä koskaan aikaisemmin, ettei musta koskaan tulisi äitiä. Se oli levollinen tunne.
Nyt mulla oli pieni uusi ihminen, jota saisin rakastaa ja johon saisin kaataa hellyyttä, mun ei tarvitsisi tehdä itselleni rakastettavaa. Nyt myös tiesin, ettei kylmyyteni ja itsekkyyteni johtunut siitä, etten vain tuntenut yhtään pikkulasta. Nyt tunsin sellaisen ja rakastin sitä aidosti. Olin siis täysin kykenevä tunteisiin. En ollutkaan tunteeton, niin kuin oli väitetty. En ollut paha. En vain halunnut omaa.

Kunhan sä löydät sen oikean miehen...

...niin ymmärrät. Vauvakuume herää viimeistään, kun rakastut oikeasti ja katsoessasi miestäsi silmiin näet tulevan lapsesi katsovan takaisin. Haluat nähdä, miltä miehen lapsi näyttäisi. Haluat nähdä miehesi katsoessasi juoksevaa lastasi tai kuullessasi hänen nauravan. Haluat antaa miehellesi suurimman lahjan, mitä nainen voi miehelle antaa. Se kuuluu olennaisena osana rakkauteen, niin se vaan menee.

Mun ensimmäinen poikaystäväni etsi mussa lähinnä lapsilleen äitiä ja sukankutojaa. Yritin istuttaa itseni siihen malliin ja näin itseni istumassa nojatuolissa aikuisena, suu tiukassa supussa, mieheni varjossa. Lapsia tai ei, mä näin itseni lamaantuneena, lannistettuna, murrettuna. Ahdistuin, itkin ja valvoin. Revin tapetitkin tuskassani, kynsin itseäni, menetin muistini. Hain apua saamatta sitä.

Kun mies jätti, rakastuin itseeni ja elämääni. Päätin, etten koskaan ryhdy mihinkään vain vastatakseni odotuksiin. Eläisin niin kuin oma minäni neuvoo.
Seuraava oikea suhde oli rikkonainen. Syytin itseäni alusta asti siitä, etten rakastanut tarpeeksi. Olin rikki ja viallinen, sillä en kokenut tarvetta nähdä miestä lapseni hymyssä ja päinvastoin. Mieskään ei olisi pitänyt lasta suurimpana lahjana mitä voin hänelle antaa - mussa oli siis jotain vikaa kun en olisi kelvannut hänen lastensa äidiksi! Se varmaan etsii salaa parempaa! En voinut uskoa, että mies voisi vain haluta lapsettomuutta minun tai kenenkään kanssa. Itkin kelpaamattomuuttani usein itseni uneen.

Oletteko te jo lapsia puuhaamassa, kysyivät. Kuinka olisin voinut kertoa, etten halua enkä edes kelpaisi vaikka haluaisinkin? Kun mies sitten lähti entisen tyttöystävänsä luo, olin varma että kuulen vauvauutisia vuoden sisällä. Edelleen, neljä vuotta myöhemmin, nyt pian nelikymppinen mies on lapseton ja kuulemma onnellinen ja alan pikkuhiljaa uskoa, ettei suhteemme onnettomuus johtunut viallisuudestani lapsiasiassa. Alan uskaltaa olla minä.

Sitten se yht'äkkiä iski. Tajusin, mistä puhuttiin, kun sanottiin että "kun rakastut oikeasti". Tunsin jotain, mikä oli aivan eri sfääreissä. Löysin miehen, joka ansaitsi mut ja kaiken mun kunnioituksen, jota rakastin niin, että vatsaan sattui. Löysin miehen, jota halusin, kunnioitin ja kaipasin jokaisena hetkenä. Rakastuin ja tiesin saman tien, että olisin onnellinen, jos saisin elää tässä suhteessa kunnes aikani on täysi.

Silloin sen huomasin. En nähnyt miehen katseessa syntymättömän lapseni tuijotusta enkä haaveillut siitä, että voisin antaa hänelle lapsen. Nyt olin varma - rakkauden puutteesta ei haluttomuuteni lisääntymiseen ole johtunut. Mussa ei ollut vikaa, suhteessa ei ollut vikaa, miehessä ei ollut vikaa. Mun oli pakko tunnustaa, että vika oli yhteiskunnassa ja sen tasapäistävissä odotuksissa. Selkärankani suoristui hiukan ja identiteettini palaset loksahtivat paikoilleen. Pitkään se vei, mutta tuntui sitä paremmalta. Mä olin viimeinkin kokonainen. Mä katsoin itseäni taas kerran peilistä ja näin jotain aivan uutta: Mä näin upean, viisaan, aikuisen, lapsettoman naisen.

Pelkäsin sitä keskustelua jo etukäteen. Tiesin miehen lapsirakkaaksi, mutta tiesin myös, etten voisi enää yrittää pakottaa itseäni istumaan maailman muotteihin. Tämä oli se kynnyskysymys, myönsin viimein. Mä en voi synnyttää kellekään lasta. Pelkäsin menettäväni miehen. Onneksi keskustelu oli yksioikoinen. Mies, jonka olin tottunut näkemään kummityttöni kanssa eläintarhassa tai pulkkamäessä, myönsi ettei halunnut isäksi. Minä en siis pyytänytkään häntä luopumaan mistään, vaan olin sattumalta löytänyt täydellisen sielunveljeni. Tässäkin asiassa me olimme yhtä.

Kunhan sä täytät kolmekymmentä...

...sä ymmärrät. Joillain se vaan alkaa myöhemmin. En mäkään nuorena halunnut lapsia, halusin elää villiä nuoruutta. Sitten alkoi tanssijalka väsyä ja tajusin totuuden. Kyllä se sinullakin vielä nousee pintaan, kunhan lopetat tuon juoksemisen.

Niin minkä juoksemisen? En mä halua villiä nuoruutta, aamukännejä ja irtosuhteita. Haluan kauniin kodin, tiskikoneen ja avioliiton. Haluan elää arkea, käydä töissä ja maksaa laskuja. Haluan kantaa vastuuta ja keittää perunoita. Ja sitä mä myös teen. Ei mun lapsettomuuteni ole takertumista nuoruuteen ja vapauteen. Miksi se muuttuisi muutaman vuoden kuluttua? Mulle 30 merkitsee lähinnä ikää, jolloin ihmisen katsotaan olevan riittävän kypsä päättämään sterilisaatiosta. Ehkä lapsen sijaan sitoudun silloin pankkilainaan.

Ensimmäistä kertaa vanheneminen tuntuu puhtaasti hyvältä. On upeaa kuulla aina vaan vähemmän sitä, kuinka sitten vanhemmiten ymmärrän. Nyt kun olen suoraselkäisesti lapseton, ei tarvitse vaivautua vauvauteluista. Ehkä sitten muutaman vuoden kuluttua menen steriloitavaksi ja pistän lopullisen pisteen pähkäilylle siitä, olenko tosissani vai en. En jaksa enää kierrellä tai kaunistella, pyydellä anteeksi. Minä saan haluta olla yrittämättä lapsia. Minä saan olla antamatta miehelleni isyyden lahjaa, jota hän ei halua. Saan olla tekemättä vanhemmistani isovanhempia. Minä saan päättää, jatkuuko perimäni vai ei. Se ei jatku. Nämä geenit poltetaan kun olen kuollut ja minä jatkan olemistani vain kaikessa muussa elävässä, mikä maan päällä on.

En voi kuvitella yhtäkään epäitsekästä syytä tehdä oma lapsi, kun miljoonat lapset maailmassa kaipaavat turvaa ja rakkautta.

Kunhan sä tulet vanhaksi...

...sä kadut vielä. Kuka sinusta pitää huolta kun olet vanha, kysyvät.
Pitääkö ihmisen rakentaa itselleen hoitajat? "Hei, lapsi, olet olemassa minua palvellaksesi. Jotta minä saisin rakastaa ja minua rakastettaisiin. Jotta jokin olisi pysyvää. Jotta minun vaippani vaihdettaisiin ja jotta näkisin sinussa isäsi katseen. Jotta joku surisi kuolemaani. Ai niin, ja siksi, että ne raivostuttavat utelut loppuisivat. En minä sinua olisi muuten halunnut."

En väheksy ihmisiä, joilla on polte saada lapsi. Se on varmasti vahva vietti ja lapsen rakastaminen on varmasti upeaa. Itse olen kuitenkin kokonaisimmillani, kun en halua lasta. Ei, et kuule epäröintiä äänessäni. Kuulet vahvan, onnellisen naisen, joka on viimein kotona ja joka on löytänyt levollisuuden.

4 kommenttia:

Blogger ainailona kirjoitti...

Hyvin ja suoraan kuvattu! Löysin yhtymäkohtia omaan ajatteluuni ja elämääni.

Mielenkiintoinen ryhmäblogi muutenkin, liityn tilaajiin;)

13. huhtikuuta 2007 klo 22.44  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Todella kaunis ja koskettava teksti!

10. lokakuuta 2008 klo 17.04  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Olen ihan myöhässä kun nyt vasta luen tätä, mutta mahtava teksti jossa käytiin läpi just ne kaikki pelot joita meille tungetaan. Usein just luullaan, että lapsettomat elää jotain hurjaa seksi/viina elämää. Mä ainakin olen ihan tavallinen ja haluan normaalia elämää ja arkea, mutta en lapsia.

7. tammikuuta 2009 klo 10.39  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Tämä voisi olla minun kirjoitukseni... Mahtavaa! Itsekin tahdon asettua mieheni kanssa aloilleen ja leipoa lauantaisin, en bilettää aamuviiteen. Ja tiedän että siinä on se kaikki mitä tarvitsen. :)

2. tammikuuta 2012 klo 14.00  

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu