lauantai 31. maaliskuuta 2007

Haluamattomuuden itsekkyys

Sano sadalle ihmiselle "Minä haluan lapsen". Sano sadalle ihmiselle "Minä en halua lasta". Kumpaan luulet saavasi enemmän vastauksia, joissa valintaasi ihmetellään ja sinulle kerrotaan, että olet itsekäs. Miksi haluamattomuus on haluamista itsekkäämpää? Eivätkö kaikki tekemämme valinnat ole pohjimmiltaan itsekkäitä, eikö niillä kaikilla haeta itselle jotakin parempaa? Miksi minua saa vapaaehtoisen lapsettomuuteni perusteella pitää itsekkäämpänä kuin naapurin Liisaa, joka on synnyttänyt kolme lasta, koska lapset tuovat hänen elämäänsä niin kovin paljon iloa ja sisältöä?

Itsekkyyteni tulee kuulemani mukaan tulevaisuudessa kostautumaan. Minusta tulee katkeroitunut, kun ymmärrän liian myöhään haluavanikin lapsia. Minun loppuelämäni tulee olemaan yksinäistä, koska en ole ymmärtänyt synnyttää itselleni vierailijoita vanhainkotiin. Minusta tulee masentunut, koska jossakin vaihessa ymmärrän elämäni olevan sisällötöntä ja tarkoituksetonta. Minä kuolen kokematta rakkautta, koska se on aidoimmillaan äidin ja lapsen välillä. Minulle tulee valkenemaan, etten ole kokonainen nainen ilman kokemusta raskaudesta ja synnytyksestä.

Ei ole helppoa olla haluamatta.

15 kommenttia:

Blogger Solveig S kirjoitti...

Mielenkiintoista, että tästäkin aiheesta blogataan. Tunnen jonkinlaista yhteenkuuluvuutta joukkonne kanssa. En halua lapsia enkä usko, että tulen sellaisia koskaan synnyttämään.

Olen siskoni kanssa joskus miettinyt, että tarvitseekohan biologinen kello otolliset olosuhteet tikittääkseen. Minun maailmani ei taida olla mikään hyvä paikka lapselle.

Ihmettelen sitä, miksi tässä lapsikysymyksessä ihmisillä tuntuu olevan oikeus arvioida toisen yksityisiä ja henkilökohtaisia valintoja ja niiden luotettavuutta. Mikä oikeus kenelläkään sanoa minulle, että odota vain vielä muutama vuosi niin mieli muuttuu. Muuttui tai ei, minulla on mielestäni oikeus ajatella itseäni yksilönä. En ole eläin joka nyt ei vain voi biologialleen mitään.

Ollaan kyllä sovittu miehen kanssa, että jos toinen muuttaa mieltään, asia on otettava uudelleen käsittelyyn, ei sen takia kannata katkeroitua. En kyllä usko, että sitä päivää tulee.

1. huhtikuuta 2007 klo 19.29  
Blogger Ta-Miit kirjoitti...

Perhana, sullahan on täällä upeaa ja älykästä tekstiä. Koen lapsiasiat itse hyvin vahvasti samalla tavoin kuin sinä, eikä minulla ole minkäänlaista viettiä lapsentekoon.

Hyvä että joku kirjoittaa tästä aiheesta näin perusteellisesti ja kattavasti. Tulee vähän muitakin ääniä rasittavan tasapäisen mammahegemonian joukkoon.

1. huhtikuuta 2007 klo 20.46  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Itsekkääksi harvoin kukaan kehtaa ainakaan ääneen nimittää. Tunnen silti olevani hyvin itsekäs, sillä haluan elää oman elämäni ilman vanhemmuuden velvoitteita. Edelleen odotan sitä paljon jankutettua päivää, jolloin mieli muuttuu. En usko sen muuttuvan, mutta ajatus on iskostunut päähän niin lujasti, että sitä on hyvin vaikea pyyhkiä pois. Kiitokset sanoistasi, ne saivat pääkoppaan vipinää.

7. huhtikuuta 2007 klo 23.24  
Anonymous Laura kirjoitti...

Itse odotan nyt esikoistani ja ihmisten reaktiot ovat yllättäneet. Itsekkääksi ei ole sanottu, mutta lähes jokainen on aloittanut jollain negatiivisella: "No, kärsivällisyyttä sitten. Sitä tulette tarvitsemaan." "No, nauti nyt sitten vielä hetki yöunista/elokuvista/jne, kohta et enää voi." Jne jne.

Ystäväni, joka ei halua lapsia, sanoi että myös hänen lapsettomuusratkaisustaan ihmiset löytävät lähinnä negatiivista kommentoitavaa. Luulenkin, että lasten hankinta tai hankkimatta jättäminen on asia, jota monet tuntevat voivansa kommentoida vieraammillekin ihmisille, ja josta toisaalta löytyy lähinnä negatiivista sanottavaa, oli ratkaisu mikä hyvänsä.

12. huhtikuuta 2007 klo 18.51  
Blogger Eveliina kirjoitti...

Todella mielenkiintoista luettavaa. Itse en ole koskaan halunnut tehdä lapsia ja koen, että en voi sitä kenellekään ääneen sanoa, koska minua pidettäisiin kummajaisena. Joskus kun olen asiasta puhunut on minulle naurettu ja todettu vain, kyllä sinä vielä lapsia haluat.
En myöskään ymmärrä miten puolitutut kokevat olevansa oikeutettuja kyselemään lastenhankinnasta, sekä aiheeseen liittyvistä henkilökohtaisista asioista. Tahdikkuus on monelta täysin hukassa.
Jään odottamaan teiltä uusia postauksia.

19. heinäkuuta 2007 klo 17.57  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Kiinnostavaa löytää bloginne! Parisuhteessa elävä vapaaehtoisesti lapseton minäkin, ja kaikenlaista palautetta, painostusta ja vihjailuja on tässä saanut vuosien mittaan kuulla. Oma päätös on aina ollut itsestään selvä, ollut aina murrosiästä asti, jolloin näitä asioita alkoi tietoisemmin ajatella. Nuorempana sai tietysti kuulla näitä "odotas vaan, kun olet kymmenen vuotta vanhempi, kyllä varmaan silloin on mieli muuttunut" -kommentteja. No nyt on ikävuosia jo vähän yli 40 eikä se mieli kummasti ole vieläkään muuttunut. :-)

Jossakin välissä oli melkein mennä välit poikki ystävän kanssa, joka kimmastui tyystin kun kerroin päätöksestäni. Sen jälkeen tajusin pitää asiasta pienempää ääntä, ymmärrystä kun ei tunnu tosiaan meikäläisille herkästi heruvan. Pahimpia olivat ikävuodet 27-38, silloin sai jokaikisissä sukujuhlissa kärsiä kaikenlaisesta vihjailusta ja utelusta ja painostuksesta aina kyllästymiseen asti. Puhumattakaan vatsanseudun vilkuilusta. Muutaman kerran olen joutunut hiukan pömpöllä olleen mahan takia kuulemaan innostuneita onnitteluja tulevasta perheenlisäyksestä, mikä on aiheuttanut kohtalaisen primitiivireaktion...

Kummallisimpia kuulemiani perusteluja lapsenhankinnalle ovat olleet appiukon "ajatelkaas, että sitten teillä ei ole ketään joka kävisi haudallanne" tai erään toisen sukulaisen "mutta tehän saisitte taatusti niin lahjakkaita lapsia". Että ihan rodunjalostusmielessä siis jo olisi pitänyt asiaa harkita...

Nyt onneksi ikää on jo sen verran, että ystävät ja sukulaiset lienevät uskoneet päätökseni pitävän, joten enää ei ole muutamaan vuoteen tarvinut juurikaan kuulla vihjailuja tai painostusta. Omille vanhemmille asia on taatusti ollut vaikea, enkä ole asiasta suoraan heidän kanssaan koskaan puhunutkaan. Joitakin vuosia sitten todettu krooninen sairauteni lienee saanut jotkut sukulaiset epäilemään sairauden olevankin lapsettomuuden todellisena syynä, mikä sekin on voinut vaikuttaa painostuksen vähenemiseen viime aikoina. En ole kuitenkaan sen kummemmin jaksanut lähteä päätöksen todellisia motiiveja erikseen tähdentämään. Olkoot sitten vaikka siinä luulossa, että lapsettomuutemme onkin pakon sanelemaa eikä vapaaehtoista. Pääasia ettei tarvitse enää kuulla niitä älyttömiä vihjailuja.

4. huhtikuuta 2008 klo 15.43  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Entinen avomieheni kyseli minulta, että joko olen alkanut lisääntyä nykyisen mieheni kanssa. Ilmoitin, että emme ole, eikä ole edes suunnitelmissa. Ai ikinä, kysyi hän. Ikinä, vastasin. Te olette kylmiä ihmisiä, tuli kommentiksi takaisin.

Anteeksi? Kylmä ihminen? Rakastan eläimiä, annan rahaa hyväntekeväisyyteen, en halua satuttaa viattomia ja sodat ovat mielestäni sairaita, avaan ovet vanhuksille ja annan bussissa istumapaikan sitä tarvitsevalle, suojatiellä päästän lapset yli.

Mutta kun kerron, että en halua lapsia tehdä tähän ylikansoitettuun maailmaan sitä tuhoamaan niin muutun kylmäksi ihmiseksi. Mahtavaa.

Olen myös saanut kuulla, että minusta tulisi hyvä äiti. Tiedän, että näin ei ole. Olen saanut kärsiä niin paljon henkisestä väkivallasta lapsena itse, että en halua ottaa sitä riskiä, että siirtäisin tätä perintöä eteenpäin. Vaikka tiedostan ongelman olemassaolon, ei se tarkoita, että voisin tehdä sen olemattomaksi.

Näistä asioista tulisi puhua julkisuudessakin avoimemmin. Kaikki hehkuttavat lapsettomuuttaan, silloin kun se on suunnitelmatonta ja halutaan hoitoja. Olen lukenut vain yhden haastattelun, jossa ihmiset myönsivät tarkoituksellisen lapsettomuutensa. Tämä oli Matti-Esko Hytösen ja hänen avopuolisonsa ihana haastattelu. Niitä lisää.

5. elokuuta 2008 klo 12.33  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Miten kukaan voi väittää lapsettomuutta itsekkääksi? Maapallo on ylikansoitettu, eikä kenenkään, jolla on vapaus valita, tulisi lisääntyä kokonaisuutta ajatellen. Oman lapsen hankkivat naiset, joita on siunattu kuuluisan jumalaisella äidinvaistolla, sanovat "En halua huolehtia sinusta enkä helpottaa hätääsi" jokaiselle maailman orvolle ja hylätylle lapselle, jotka odottavat kehitysmaiden orpokodeissa, että oku rakastaisi heitäkin.

Oman biologisen lapsen hankkiminen on itsekästä. Ainoa perustelu on luonteen heikkous, kykenemättömyys vastustaa biologista, myönnettäköön voimakasta, suvunjatkoviettiä.

Minusta sellaisen naisen, joka ei voisi kuvitella rakastavansa adoptoitua lasta kuin omaansa, ei tulisi hankkia lapsia ollenkaan. Omat geenit eivät välttämättä näy lapsessa ollenkaan, eikä lapsesta suinkaan aina kasva äidinsä kaltaista ja samoja arvoja vaalivaa.

Pahoitteluni lievästä tulikivenkatkusta;) mutta välillä tulee mitta täyteen tälläkin puolella. Ei ole pelkästään äitien oikeus valistaa lapsettomia;)

12. marraskuuta 2008 klo 9.44  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoista tekstiä. Kiitos siitä. Itse olen kahden murkkuikäisen tytön äiti ja elämän mutkien jälkeen kolmatta lasta toivon.

On mielenkiintoista lukea vela naisten mielipiteitä. Miehiä näissä keskusteluissa harvoin tapaa.

Näissäkin keskusteluissa tunnen pohjavirrassa antipatiaa meitä äitejä kohtaan. :D Eli onko niin että aina se joka valitsee elää eritavalla, kokee olevansa ulkopuolinen? Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen lapsettomat ystävät vain jättivät seurastaan, potkuhousupaketin tuotuaan.

Minä en tehnyt lapsia mistään erityisestä "syystä". Minulle oli aina itsestään selvää, että koska olen tyttö, minusta jossain elämänvaiheessa tulee äiti.

Kamalan takapajuinen käsitys varmasti useimpien mielestä, mutta joillekin meille äideille ratkaisu on näin yksinkertainen.

Toivon että ratkaisuna lapsettomuutta kunnioitettaisiin yhtä "normi" asiana kuin äitiyttä. Luulen että joillekkin teille (ehkä useille) lapsettomuus on ollut yhtä selkeä asia, kuin minulle äitiys. Eikä valintaa pitäisi joutua selittämään kenellekkään, tai puolustelemaan sitä minkä itselleen parhaaksi kokee.

Maailmaan sopii lapsia ja lapsettomia ihmisiä. Elämän sisällöksi eivät lapsetkaan riitä, vaan ilo ja onnellisuus pitää etsiä ihan muista asioista, yleensä sisältä itsestään :D

13. huhtikuuta 2010 klo 8.34  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Minulla on kaksi lasta. Olisin jättänyt hankkimatta,jos olisin silloin tiennyt sen, mitä tiedän nyt.
Rakastan kyllä lapsiani ja ovat tasapainoisia ja reippaita etc. Mutta eihän tässä maailmassa voi ihminen enää elää. Kasvattamisen paine on valtava. Epäonnistuminen jopa todennäköistä.
Olen ylpeä teistä,jotka hoksasitte asiat ajoissa!

13. lokakuuta 2010 klo 6.47  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

On uskomatonta miksi jotkut luonnehtivat naista, joka ei halua lapsia, itsekkäiksi. Keneltä se on pois jos päättää olla synnyttämättä yhtäkään? Itsekästä olisi saattaa lapsi tähän maailmaan ja sen jälkeen haluta elää enemmän itselleen.(Tällaistahan on). Itsekästä on suurperheiden pystyttäminen tänne ylikansoittuvalle planeetalle.
Yhä enemmän soisin äidin pois annetuille lapsille. Kiitos.

13. joulukuuta 2011 klo 20.30  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Huojentavaa lukea etten ole ainoa nainen joka ei halua lapsia. Joskus leikittelin ajatuksella äitiydestä mutta olen huomannut etten sitä halua. Ahistaa ajatella niin juurikin sen takia, kun tunnen olevani kummajainen kun ajattelen äitiydestä toisin. Miehenkikään ei halua lapsia, enkä usko että niitä koskaan hankimme. Tiedän että tässä on vielä vuosia aikaa, vuosia aikaa muilla päivitellä valintaamme, niin tutuilla kuin tuntemattomilla. Ja se ahdistaa minua. Ja ajatus lapsien saattamisesta tähän maailmaan jotta minulla olisi läheisiä huolehtimassa vanhoilla päivillä tai tuomassa sisältöä elämääni on vastenmielinen. Miksemme mieheni kanssa pitäisi huolta toisistamme loppuun saakka niin kauan kun se on mahdollista ja rikastuttaisi elämäämme näkemällä maailmaa ja kokemalla sitä yhdessä. Onko se väärin? En usko. Päättää ihminen puolin tai toisin, seuraukset kulkevat mukana läpi elämän, tavalla tai toisella.

17. helmikuuta 2013 klo 13.50  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Olen hyvin onnellinen ilman lapsia. Onnellisempi kuin veljeni ja siskoni, joilla lapsia. Lapset eivät todellakaan takaa ihmisen onnellisuutta. Ja on tabu sanoa,ettei halua lapsia. Sitä ei saisi sanoa ääneen!

9. huhtikuuta 2013 klo 9.50  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

On niiiin helpottavaa kuulla teistä muista, jotka eivät halua lapsia. Tämä on kaikkiaan niin ahdistavaa välillä, sitä tuntee itsensä ihan sekundaksi (kun siis on nainen eikä ole ikinä kokenut haluavansa lapsia).

21. toukokuuta 2013 klo 23.49  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Mistä toisia, vapaana olevia, vapaaehtoisesti lapsettomia löytää? Onko meille omaa deittisaittia?

12. lokakuuta 2014 klo 20.45  

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu