Omaehtoisesta lapsettomuudesta radiossa
Radio Suomen Taustapeilissä keskusteltiin perheen perustamisen viivästymisestä ja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Käykää kuuntelemassa Yle Areenassa.
lähettänyt san
22.30
lauantai 20. marraskuuta 2010
Osallistujat
Aiemmat tekstit
- Ruuhkavuodet
- Lapsi huijaamalla
- Perheenlisäyksen merkit
- Kohtaaminen
- maailman ilmiöitä
- Joulu, tuo juhlista hartain
- Vauvariemua ;)
- Sterilisaatiotaivas
- "Omaansa kyllä rakastaa"
- Kiukuttelua
Tilaa
Blogitekstit [Atom]
6 kommenttia:
Erittäin hyvää puhetta :)
Samat sanat! Erityisesti kiinnitin huomiota tyyneyteen, ei provosoiduttu. Ja tietysti mielipiteet olivat pohdittuja. Tosiaan, ei kannata hankkia lapsia vain leikitettäviksi isovanhemmille...
Juuri kuulin YleX:n uusinnan vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Tuli hyvä mieli, että en ole yksin. Olen sinkku ja "parhaassa lisääntymisiässä" ja saan kuulla juuri näitä samoja "kyllä se mieli siitä muuttuu" -läppiä. Edellinen suhteeni kesti yli vuoden eikä kariutunut tähän, mutta pidin sen omana tietonani suvultani, joka ikään kuin kieli pitkällään odottaa milloin "suvun mustalammas" rupee vakkiintumaan (olen siis vanhin lapsista/lapsenlapsista, nuoremmilla jo talot, lainat ja perheenlisäystä tulossa). On työlästä puolustaa omaa kantaansa kun yleinen normi on lisääntyä ja tehdä lapsia. On ehkä itsekästä olla haluamatta repiä kroppaansa ja uhraamalla seuraavaa 20 vuotta jälkeläiselle, pahimmassa tapauksessa yksin kun mies lähtee tai ei muuten osallistu. Itse toivon löytäväni sellaisen rakkauden, jonka ehtona ei ole lisääntyminen. Perhe ja rakkaus ovat todellisia ja aivan yhtä aitoja ilman lastakin. En vihaa lapsia, tykkään sukulaisten lapsista, mutta en koe olevani valmis sitoutumaan moiseen pestiin, miksi pitäisikään? Lapsettomuus on ihan yhtä paljon valinta kuin lasten tekeminenkin!
Kiinnostava blogi! Linkitin sen omaani, toivottavasti sopii.
Mukavaa kevättä!
Lukaisin tuossa eilen läpi koko blogin, ja olen kyllä tosi iloinen, että tämmöinen löytyy suomeksikin!
Olen seurannut pidemmän aikaa amerikkalaista "Childfreedom" blogia lukenut (http://childfreedom.blogspot.com/ niille joita kiinnostaa!), ja pakko myöntää että sitä blogia seuratessa tein viimeinkin sen lopullisen päätöksen: en halua lapsia.
Kun pikkusisko sai esikoisensa alle 20-vuotiaana, siinä sai jonkin verran esimakua siitä, mitä lapsia hankkiessa tapahtuu. Ennen olin vielä sitä mieltä, että varmaan sitten joskus hankitaan avomiehen kanssa yksi lapsi, mutta tässä reilun vuoden sisällä sitten tuli tehtyä itse se päätös, että en halua lapsia. Avomieskään ei kauhean innokas lasten suhteen ole, ei voi sietää huutoa ja itkua, ja ajatus unettomista öistä ja vähintään sen 18 vuoden vastuusta ei houkuta kyllä kumpaakaan.
On kyllä hienoa, että löytyy teitä kanssasisaria ja -veljiä (?) jotka ovat päättäneet olla lankeamatta tähän yhteiskunnan asettamaan naurettavaan normiin. Maailmassa kyllä ihmisiä piisaa, jopa vähän liikaakin, että ei se ole kyllä ihmiskunnalta pois, jos kaikki eivät lapsia väsää.
Toivottavasti blogin päivittäminen jatkuu! Samanlaisia ajatuksia kyllä luen mielelläni :)
LOISTAVA PALSTA!
En nyt erityisemminkään tiedä, sopiiko tänne santerien kirjoittaa, mutta ajatukset (vaan) pakottavat. Joten tässä vähän meistä kahdesta (ja vain kahdesta). Aloitan itsestäni, vaikka en pidä - eikä minua ainakaan päin naamaa ole pidetty - narsistina. Meilläpä älyverstaalla samaan aikaan aloittaneilla oli "luokkakokous" n. 12 vuotta takaperin. Miehiä oli vähemmän puoleisesti. Naiset olivat likimiten kaikki perheellisiä opettajia - ja keskustelut sen mukaisia: oppilaiden töpeksinnät,lastenhuoneen verhot, vaippamerkkien vertailu etc. Kaipa tämä sitten vaan kuuluu siihen kolmenkympin vaiheeseen(?) Vaan ei kuulunut minulle. Kun sitten illanmittaan muutama kohtelias tiedusteli, mitä teen työkseni ja missä perhe asuu, oli aikas tylyä huomata olevansa "prime outsider" - en ollut opettaja, eikä vaimoa ja lapsiakaan ollut. Selkeästi persona non grata. No kaksi vuotta sitten en enää mennyt. Nyt 41-vuotiaana kun pohdin elämääni ajalta 30v. - 40v. voin vain todeta, että lapsia ja vaimoa ei ole edelleenkään. Elin kokolailla tyytyväistä sinkkuelämää, eikä tässä ole kyse mistään bilevaihteen päälle jäämisestä tai sitoutumiskammosta tahi muusta "potaskasta". Kyllähän minulla joitakin lyhyitä suhteita oli: harvemmin tosin, siis tosiaankin harvoin, niitä yhden yön juttuja. (Se on minusta ihan OK niille, jotka sellaisesta pitävät, minä en erityisemmin.)
Sitten viime syksynä tapasin naisen, joka suunnilleen pyyhkäisi jalat alta. Minua kaksi vuotta vanhempi, kaunis, älykäs, hyvin seksikäs - ja ennen kaikkea - samalla aaltopituudella. Siis ei mikään bimbo tai uraohjus taikka mitenkään itsekeskeinen. Varmaan aika tavallinen - mutta ei minulle! Hänkään ei halunnut lapsia. Nyt sitten olemme "leikkineet kotia" yli puoli vuotta, ja kun molemmilla on avaimet toisen kortteeriin, niin olemme ajatelleet katsoa sitten sen verran enemmän kaappitilaa, että molempien romppeet mahtuisivat saman oven taakse. Mutta mukuloita sinne ei tule. Molemmat osaamme laittaa ruokaa, tiskata, pyykätä, silittää, vaihtaa auton renkaat ja asentaa palovaroittimen tai kaapin sarannat. Koen olevani hyvin tasa-arvoisessa parisuhteessa. (Toivoakseni/ymmärtääkseni niin hänkin.) Se tekee, jolla on kulloinkin ns. parempi sauma. Ehkäpä tämä ikä sitten jo armahtaa, koska vähemmän puoleisesti tulee enää mitään "joko masu kasvaa" tahi "etkö meinaakaan jäädä vanhaksi pojaksi" kommentteja. Mutta kyllähän meitäkin jollakin tavoin ihmetellään... No siitä vaan.
Muutama viikko takaperin sitten minut taas yllätettiin: rakastettuni kysyi(!) minulta mielipidettä sterilisaatioon. Minä kysyin suunnilleen: "Sinä, minä, vai molemmat?" Tätä nyt sitten selvitetään, ns. kummalle parempi/helpompi etc.
Kai meistä (nuorempina?) olisi ihan kohtuullisen kelvollisia vanhempia tullut, mutta kun kumpikaan ei halunnut, eikä halua. Kuitenkin kun molemmat vastaamme liki päivittäin välillisesti taikka toisinaan välittömästikin satojen tai tuhansien ihmisten turvallisuudesta, niin ei meille kannata ainakaan mistään (yhteiskunta)vastuuttomuudesta tulla selventämään! Me olemme kaksistaan onnellisia - ja meille se riittää mainiosti. So live and let live!
P.S. Mun pöytäkoneen näppäimistö vetelee viimeisiään, joten antakaa anteeksi mahdolliset välilyöntien puuttumiset! Muut kirotusvihreet on sitten vain ja ainoastaan minun syytäni.
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu