keskiviikko 23. huhtikuuta 2008

"Omaansa kyllä rakastaa"

Törmäsin otsikon väitteeseen taas. Musta se on pelottava väite, jopa kauhean vaarallinen, jos sitä käytetään kannustusmielessä. "Tee vaan lapsi, kyllä omaansa rakastaa."

Mitäs jos ei rakastakaan? Vain yhden äidin olen tosin kuullut tunnustavan sen ääneen: "No onhan se perhettä, mutta ei se muuten ole erityisemmin ihana. Kai mä sitä tavallaan rakastan, tai en mä tiedä, olen mä siihen ainakin kiintynyt." Samaan aikaan keskustelupalstoilla lynkataan äidit, jotka kehtaavat haaveilla töihinpaluusta ennen kuin on pakko. Tarviiko niitä kakaroita tehdä, jos niiden kanssa ei edes viihdy, niin! Huono äiti!
Kuka siinä ilmapiirissä uskaltaisi edes sanoa, vaikka kokisikin, ettei itsellä se rakkaus noin vain syttynytkään?

Rakas ystäväni, miespuolinen, kertoi lapsen synnyttyä, ettei vielä tunne mitään sitä kohtaan. "Vähän niin kuin meille ois muuttanut joku tyyppi, joka me ollaan just tavattu kadulla. Ihan vieras. Eiköhän sitä rakasta sitten kun sen oppii jotenkin tuntemaan. Toivottavasti se ei ole kusipää." Pisteet rehellisyydestä!

Samaan aikaan, kun kilpaillaan siitä, kuka rakastaa lastaan eniten, tilastot kertovat lohdutonta kertomaansa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, lapsentapoista ja psykooseista. Lapset itsekin voivat pahoin. En sano, että se johtuisi rakkauden puutteesta, vaan väitän, ettei kaikkia ole syytä kannustaa lisääntymään.

Mä olen kroonisesti masentunut. Olen joskus tuonut sen lapsikeskusteluissa esiin ja sanonut, että synnytyksenjälkeinen masennus veisi multa luultavasti joko hengen tai perheen. Nääh, sanovat Iloiset Lisääntymiseen Kannustavat, toi on vaan pelkoa, sun pitää päästä sen yli. Kyllä sä huomaat, että tilanne on ihan eri, kun se lapsi on oma! Ei susta sitten tunnu tolta!

Vaikka se lapsi olisi kuinka oma ja kuinka rakas ja kuinka kultainen, ei se toimi ihmelääkkeenä jo rikkinäisiin parisuhteisiin, ei paranna kroonisesti sairasta ihmistä eikä saa välttämättä niitä vanhemmuuden vaistoja heräämään. Ei se vaan ole sellainen itsestäänselvyys, jona sitä tunnutaan pitävän.

12 kommenttia:

Anonymous Anne kirjoitti...

Mä joskus olen pohtinut sitä, että jos sen lapsen hankkisi ja sitten yhtäkkiä olisikin ihan myyty. Musta se on helvetin pelottava ajatus, vaikka se siinä tilanteessa olisikin paras vaihtoehto. Että hormonit vaan ottaisivat vallan ja tekisivät minusta äkkiä ihan eri ihmisen jolla on täysin eri prioriteetit kuin minulla nyt... huh.

23. huhtikuuta 2008 klo 13.03  
Blogger Monique kirjoitti...

Hyvä aihe ja kirjoitus – luulen itse asiassa että aika monet kokevat vanhemmuuden ensimetreillä ahdistusta siitä ettei heti automaattisesti tunnekaan rajatonta rakkautta lastaan kohtaan. Mielestäni tuo ystäväsi kommentti kotiin muuttaneesta oudosta tyypistä on tosi osuva. Uskon myös että useimmat vanhemmat oppivat rakastamaan lastansa kun oppivat häntä tuntemaan, mutta ei sekään ole aina sanottu. Enkä todellakaan usko vauvan syntymän olevan mikään automaatti, jonka seurauksena syntynyttä lasta kohtaan tuntee heti valtavaa rakkautta. Monellekohan muuten käy niin päin että lapsen syntyessä tuo rakkaus syntyy välittömästi mutta lapsen kasvaessa ns. hankalaksi lapseksi rakkaus alakaakin hiipua?

23. huhtikuuta 2008 klo 14.35  
Blogger Anna kirjoitti...

Tulipa mieleen kun raskaana oleva ja toinen, jo lapsensa tehnyt työkaveri juttelivat siitä, miten kauheaa on kun äiti hylkää lapsensa, vaikkapa eron sattuessa antaa ilomielin huoltajuuden isälle ja itse lähtee uuden miehen matkaan. He itse eivät pysty ymmärtämään miten joku äiti ei voisi rakastaa lastaan. Puutuin keskusteluun ja huomautin, että esim. raskauden jälkeinen masennus voi vaikuttaa äidin suhteeseen lapseensa myöhemminkin. Molemmat katsoivat minua kuin ufoa ja antoivat ymmärtää että noin voi ajatella vain, jos ei ole sanut lasta/ole raskaana, ja lastensa hylkäävät ovat päästään vialla. Niin se äitiys tekee kaikkitietäväksi.

27. huhtikuuta 2008 klo 16.59  
Anonymous Summerblink kirjoitti...

*semi-trollaus*

Annen kommenttiin viitaten, minusta näyttää että vela-sivustoilla aika monikin pelkää muuttuvansa ei-velaksi ja peittää tuota tunnetta agressiolla koko vanhemmuus-instituutiota ja lapsia kohtaan.

Vähän niinkuin pelko siitä että kännissä menettäisi kontrollin ja mokaisi itsensä firman pikkujouluissa. Yhtäkkiä sitä olisikin jotain ihan muuta kuin korrektisti ajatteleva, loogisesti lapsettomuutensa perusteleva lapseton. Ja koska Velat ovat jonkinlainen yhteisökin täällä netissä ja sen ulkopuolella, kohdistuu velaan väkisinkin yhteisön paine - on se sitten kuviteltua tai todellista sellaista.

Muutoksen pelko on hyvin primäärine pelko: äidiksi tai isäksi muuttumisen pelko. Vela-yhteisöstä pois joutumisen pelko?

Itsekin olen ihan 100% vela mutta hyväksyn nykyään jo hieman paremmin tapahtuneet ja tulevat (ainakin toivottavasti;))muutokset. Ennen olin hyvinkin kriittinen muutoksia kohtaan ja se aiheutti vihaa ja agressioita lapsia ja vanhemmuutta kohtaan.

Jos musta tulee joskus isi niin se on paska homma kun sitä ajattelee nyt. Mutta ehkä sitten joskus se on aivan ihanaa <3

(melkein yrjöän ajatuksestakin)

Olipas muuten turha kirjoitus, eihän tuossa ollut mitään järkevää pointtia. Siirrän esikoisromaanini julkaisua kauas tulevaisuuteen.

Sblink

19. toukokuuta 2008 klo 13.02  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Summerblink: Naisille se muutos on ehka isompi peikko kuin miehille. Itsekaan en pida siita ajatuksesta, etta hormonit tekisivat minusta jonkun toisen kuin olen nyt. Vaikka ei niin kaykaan kaikille; tunnen muutaman ihan tayspaisenkin tuoreen aidin. Isa-rintamalla on enemmankin niita, jotka haluaisivat paeta jos kehtaisivat.

Minusta on eri asia pelata mielipiteen muuttumista; itse sanon aina etta olen lasten annimisesta tata mielta tanaan, mutta varaan oikeuden muuttaa mielipidettani. Se etta lapsi olisi oikeasti tulollaan ja ottaisi minussa fyysisen ja henkisen "vallan" on ihan eri juttu.

11. kesäkuuta 2008 klo 0.34  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hei vapaaehtoisesti lapsettomat,

Olen Helsingin Uutisten toimittaja, ja tekisin mielelläni aiheesta 'vapaaehtoinen lapsettomuus' kauhistelemattoman ja tuomitsemattoman lehtijutun. Olen tehnyt samasta aiheesta jutun myös Väestöliiton Pari&perhe-lehteen noin vuosi sitten.

Tarvitsisin haastateltavia kirjoittamaani Helsingin Uutisten juttuun? Kaipaisin mielellään helsinkiläistä pariskuntaa kertomaan kokemuksistaan ja elämästään, johon ei kuulu lapsia nyt eikä tulevaisuudessa.

Haastateltavaksi haluavat (pariskunnat) ottakaa minuun mahdollisimman pian yhteyttä, kiitos.


Ystävällisin terveisin

Anna Kopteff
Helsingin Uutiset
anna.kopteff(a)lehtiyhtyma.fi

8. heinäkuuta 2008 klo 12.29  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Mulle on yks ystävä kehoittanut hankkimaan lapsen, sillä rskauden myötä elimistö erittää jotain onnelisuushormoneja ja se parantaa masennuksen.

Siihen loppui se ystävyys.

t: lihava, masentunut ja vapaaehtoisesti lapseton minäkin

27. lokakuuta 2008 klo 21.19  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Ajattelin kertoa teille, että facebookissa on Vapaaehtoisesti lapsettomat -ryhmä. Tervetuloa ryhmään!

10. marraskuuta 2008 klo 3.33  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hei,
Kalenterini kertoo, että alkaisi olla aika, jos meinaa. Sairauskertomukseni kertoo, että tarvitaan koeputkea, jos meinaa. Sydämeni ei uskalla tehdä päätöstä meinaamisesta tai meinaamatta jättämisestä; vauvakuumeetta ei ole näkynyt ei kuulunut, mutta sen kuuluisan myöhemmän katumisen pelossa soudan ja huopaan kaikkien niiden ajatusten ja tuntemusten viidakossa, joita olen tänä iltana lukenut näiltä sivuilta. Monet kirjoittavat, että ovat aina tienneet olevansa veloja. Onko "linjoilla" ketään, jolla asia olisi ollut pitkän kypsyttelyn tulos, ja joka haluaisi kertoa siitä prosessista?

21. marraskuuta 2008 klo 21.06  
Blogger Maria kirjoitti...

Onko Facebook-ryhmä poistettu vai onko se jollain muulla nimellä? En nimittäin löydä sitä mainitulla nimellä enkä myöskään Vela:lla...

27. lokakuuta 2009 klo 16.55  
Anonymous Anne T kirjoitti...

Minulle setä heitti kommentin: "Kyllä se on sinun tehtäväsi jatkaa sukua. Jonkun ukon isket ja hetken olet makuullaan; ei siinä kauaa mene"

Hetken olin, että mitä helvettiä, kunnes sain turpani auki.

13. lokakuuta 2010 klo 20.38  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

"Olen kroonisesti masentunut." Vapaaehtoisuus näyttää tässä valossa kyseenalaiselta. Lapsettomuus puolestaan näyttää viisaalta valinnalta. Mutta krooninen masennus tai tunne-elämän häiriöt pikemminkin päättävät naisen puolesta: lasta ei ole järkevää hankkia, ja niinpä vauvakuumeeseen liittyviä tunteita ja hormoneita ei tule. Sanoisin, että "luonnollisesti lapseton", "lula", tai "seuraamuksellisesti lapseton ", "sela" olisi osuvampi nimitys. Vapaus valita ei ole ollut niin suuri kuin ehkä arvelette, mutta olette valinneet viisaasti kehon tietämän totuuden mukaisesti. Luojan kiitos, siihen on ollut vapaus, mitä kaikkialla ei ole, eikä Suomessakaan ole ollut pitkään (tai valintana on ollut myös ilman parisuhdetta eläminen).

8. elokuuta 2011 klo 13.40  

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu