torstai 23. kesäkuuta 2011

Sukupolvien ketjusta

Mummoni nukkui eilen pois. Nyt ainoa hengissä oleva isovanhempani on 90-vuotias. Pian meitä on sitten vain kaksi sukupolvea jäljellä tätä minun sukulinjaani.

Miltäkö tuntuu? No joo, tyhjältä, jotenkin juurettomalta. Voin kuvitella, että valtava kriisi on edessä, kun aikanaan hyvästelen omat vanhempani. Sitten tätä päätöstä oikeasti koetellaan. Miltä tuntuu olla ainoa sukupolvi? Miltä tuntuu, kun joulut, mökkireissut ja grillijuhlat jakaa vain saman ikäryhmän ihmisten kesken?

En tiedä, mutta saan sen vielä selville. Päätökseni ei vieläkään horju, identiteettini on lapseton, ei-äiti, ehkä vahvemmin kuin vielä koskaan aikaisemmin. Ensi kuussa saavutan lain vaatiman vähimmäisiän sterilisaatioon ilman terveydellisiä syitä ja aion kyllä käyttää oikeuttani toimenpiteeseen.

10 kommenttia:

Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Voimia!

23. kesäkuuta 2011 klo 20.38  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Tsemppiä!
Minä olen kasvanut ilman isovanhempia, ts. kaikki mummut ja papat ehtivät kuolla ennenkuin synnyin. Ehkä siihen liittyy, että vaikka olen joskus joutunut pohtimaan asiaa esim. parisuhteen kannalta, niin en koskaan ole ajatellut tuota sukupolvien ketju -näkökulmaa, siis siten että minulla olisi jonkinlainen velvollisuus jatkaa sukua, nimenomaan tätä meidän sukuamme.

En ole myöskään laajemman suvun kanssa käytännöllisesti lainkaan tekemisissä (ei ole mitään huonoja välejä, elämme vain niin erilaisissa maailmoissa ja lisäksi välimatka on pitkä) joten tuntuisi oudolta, että minulla olisi sukua kohtaan jonkinlainen lisääntymisvelvollisuus.

Mutta voin kuvitella että kun omista vanhemmista aika jättää, voi syntyä hetkellinen tyhjiö joka synnyttää illuusion että lapsi voisi jotenkin "korvata" menetetyt läheiset. Onneksi sterilisaatio on tehty aikapäivää sitten, ja ikäkin alkaa tulla vastaan raskautumisen kannalta, niin tuskin tulee siinäkään saumassa tunnemyrskyjen takia hätiköityä :)

25. kesäkuuta 2011 klo 11.29  
Anonymous Sirpale kirjoitti...

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että itselleni ei ainakaan iskenyt minkäänasteista vauvakuumeilua, vaikka isä kuolikin muutama vuosi sitten ja olemme nyt siskon kanssa viimeiset tätä perhettä ja myös tätä sukunimeä. Olisihan se tietysti *kiva* jos oma sukunimi ei katoaisi kokonaan meidän myötä, mutta on se nyt vähän heppoinen syy tehdä lapsia, jos minulta kysytään...

27. kesäkuuta 2011 klo 18.31  
Anonymous Summerblink kirjoitti...

Ulkoiset paineet, sisäiset paineet, auton & fillarin renkaiden paineet! Niiden kaikkien kanssa saadaan me venkoilla, oi tätä elämätä :-D

Kun a)omaisia ja ystäviä kuolee viereltä b)omaiset ja ystävät saavat jälkikasvua, olen itsekin huomannut, että syntyy sellainen sanaton sopimus tyyliin "luonnollistahan olisi jotta poikisit kohtisilleen". Lyön tiskiin kortin c) http://www.worldometers.info/population/

Jos nyt hippimäisesti ajatellaan maailmaa yhtenä isona perheenä, kortti c):n mukaan meidän familyyn näyttäisi pukkaavan potraa Jenni-Lottaa ja Mika-Petteriä niin jotta kätilöillä tahtoo lipsua puolet linoleumille.

Perhe koostuu yksilöistä joilla on oikeus omaan vakaumukseensa. Mä en ole vuosiin enään edes selitellyt vakaumustani. Siihen ei ole velvoitetta sen enempää, kuin jollain olis velvoitetta selitellä sitä, että haluaa lapsia.

Mutta joo San, komppaan tuskaasi ja samoja tuntemuksia on ollut täälläkin :)

11. heinäkuuta 2011 klo 12.22  
Anonymous Niu kirjoitti...

Kiitos tästä blogista, tätä on ollut mukavaa lukea! Toivottavasti päivittelet tätä vielä tulevaisuudessakin.

Täällä siis pian 30 vuotta täyttävä vela, joka on tiesi jo 6-vuotiaana, ettei halua koskaan omia lapsia ;3

20. heinäkuuta 2011 klo 11.50  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Jaksamista. Ja jälleen - kiitos tästä kirjoituksesta. Osuvia kommentteja myös. t. Vela 33 v.

6. elokuuta 2011 klo 8.28  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Olen 47 heteroseksuaalinen naimaton ja lapseton nainen. Lapsen hankkiminen ei ole elänyt minussa voimakkaana tarpeena. Välillä on ollut lapsen kaipuuta, joka on aina työntynyt taka-alalle melko nopeasti. Lasta en halunnut, ellen löytäisi "suurta rakkautta" ja parisuhdetta hänen kanssaan: en ole löytänyt. Että se kaipaus ja ilo lapsista minussa on, on viitannut siihen, että se ajatus, etten kykenisi huolehtimaan sekä lapsesta että itsestäni täysipainoisesti, on todennäköisesti osunut oikeaan, ei niin, etteikö minulla olisi hellyyttä lapsia kohtaan; kykyä nähdä lapsen viisaus, tai kykyä erottaa erilaiset luonteet lapsilla - jämäkkyyttä ja järkevyyttä sekä voimia todennäköisesti varsinkin nuorempana olisi puuttunut. Olen myös oman lapsuuden perheeni kuopus, joilla on usein alttius jäädä naimattomiksi. Äitisuhdetta on pitänyt työstää paljon. Järkisyillä, varsinkin ilmastonmuutoksen ja väestöräjähdyksen kuvilla olen voinut myös perustella (lähinnä itselleni) oman lapsettomuusvalintani legitiimiyttä. Olen käynyt Etiopiassa, jossa nyt kärsitään kuivuudesta ja pian suurimittaisesti sen tuottamasta nälästä; jossa nyt n.87 miljoonan asukasluvun ennustetaan kaksinkertaistuvan v. 2050 mennessä; jossa eräs työssä käyvä (sikäläisittäin emansipoitunut) somalinainen sanoi "tyytyvänsä" "vain" seitsemään lapseen.
Nykyisestä näkökulmastani ajattelen, että koska Suomi on harvaanasuttu maa, meillä on kaikille turvattu toimeentulo, ja meillä on ilmainen koulutus, on oikeutettua ja järkevää synnyttää tänne lapsia: tämän maan asukkailla on resursseja vaikuttaa globaaleihin isoihin ongelmiin, toisin kuin vaikkapa monella intialaisella, kiinalaisellla tai etiopialaisella on. Yksilöpsykologiselta ja seksuaaliselta kannalta ajattelen, että jos äitiyden elää ja "käyttää" viisaasti, lapsen myötä voi kasvaa psyykkisellä puolella erityisellä tavalla. Esim. symbioottisessa suhteessa pieneen lapseen äidillä nousevat esiin omat lapsuuden kokemukset, tuntemukset ja äitisuhde, sellaiset, joihin on muuten vaikea päästä käsiksi. Eräs ystäväni kertoi työstäneensä terapiassa näitä vaikeita lapsuuden kokemuksiaan äitiyden myötä. Kasvatus onnistui minusta hienosti: lapsista kasvoi vapaasti itseään ilmaisevia, sosiaalisia, itseensä luottavia, fiksuja.

Olen saanut eräältä entiseltä ystävältäni, äidiltä, ikävää paskaa niskaan, myös parisuhdetta koskevaa, esim.: "nainen ei ole nainen, jos ei synnytä"; "naimisissa olevat ja naimattomat ovat henkisesti eri tasolla, ja siksi eivät voi olla läheisiä keskenään". Erään kummilapseni synttäreille minua ei kutsuttu, koska olin ainut naimaton ja lapseton (haloo! ei se MINULLE olisi ollut ongelma! kummeja oli myös iso lauma, koska kyseessä oli kaksoset). Oma kokemukseni on, että perheellisistä suurimman osan kanssa ystävyys ei onnistu lasten ollessa pieniä: kiinnostuksenkohteiden painopisteet ja vinkkeli maailmaan ovat vaan niin toisenlaiset.
Toivoisin, että kumpaakaan, lapsettomia tai vanhempia ei arvotettaisi toisiaan ylemmäksi, mutta nähtäisiin kummankin ryhmän erilaiset tarpeet ja tietenkin myös lasten tarpeet, ja toisaalta voitaisiin nähdä ja tunnustaa niitä yhdistäviä tekijöitä. Ehkä pitäsi tunnustaa myös kateudet ja pelot toisen ratkaisuja tai elämänmalleja kohtaan, tunnustaa ne nimenomaan subjektiivisina, eikä muotoilla niistä yleispäteviä iskulauseita.
Kaikilla meillä on sukulaisia. Meissä toimivia geenejä toimii kyllä muuallakin, olipa meillä lapsia tai ei.

8. elokuuta 2011 klo 9.25  
Anonymous anuh kirjoitti...

Hyvää iltaa! Teille on tunnustus blogissani :)

16. lokakuuta 2011 klo 20.56  
Blogger Madame Kissankulma kirjoitti...

Arvatkaa mitä? Olen kahden lapsen äiti ja ymmärrän teitä täysin! Olin itsekin aikoinani absoluuttisesti sitä mieltä, että en halua lasta ja perinteistä lapsiperheen elämää. Toisin kuitenkin kävi ja en kadu sitä hetkeäkään. MUTTA jos olisin valinnut toisin, en usko, että sitäkään olisin katunut. Ihminen valitsee juuri itselleen oikean tien ja pääasia on, että sen tekee omasta tahdosta. Arvostan teitä kaikkia oman tien kulkijoita ja onnellisuus tulee meistä jokaisesta itsestä, ei siitä mitä teemme!

18. lokakuuta 2011 klo 23.56  
Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Tätä ketjun katkeamista olen miettinyt omalta kohdaltani myös. Suku on pienentynyt koko ajan, ja tulee aika jolloin olen tämän haaran viimeinen. Ei ole sisaruksia, eikä edes serkkuja. Perhettä on vielä elossa mummo, isä ja hänen siskonsa.

Toisaalta viehättäisi ajatus, että suvun maat pysyisivät vielä lapsenlapsenlapsilla, ja taipumus kädentaitoihin siirtyisi ja kukoistaisi, mutta en vaan pysty näkemään itseäni äidin roolissa.

Jos munasolujen luovutus olisi helpompi operaatio,(mahdanko olla edes sovelias luovuttaja) saattaisin jättää geenini jonkun toisen käyttöön, ja testamentata kaiken mahdollisesti syntyvälle henkilölle.

13. maaliskuuta 2012 klo 20.36  

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu