maailman ilmiöitä
Päivitetäänpä taas, kun on toivottu yleisön pyynnöstä ja oikein radiossakin mainittu :)
Hörhölukijoille tiedoksi: Seuraavassa (tai ainakin lähiaikoina) Ananda-joogalehdessä on puhetta vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Anandasta ja jälleenmyyntipaikoista tarkemmin http://www.anandalehti.fi/
Keskustelin eräässä käsityöihmisten tapaamisessa lapsettomuuden valinnasta. Hieman yllätyksekseni kymmenkunnassa kanssaihmisessä olikin pari muutakin, jotka korostivat valinneensa lapsettoman elämän.
Yllättyneisyyteni paljasti hämmentävän asian: Huomasin itse olleeni ennakkoluulojen vaalija - käsitöitä tekevät ihmiset ovat tietenkin todella äidillisiä ja hoivaviettisiä, neulovat töppösiä ja pikkunuttuja ja katselevat maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Tämä kaikki siis huolimatta siitä, että olen itsekin käsityöfanaatikko!
Toinen nyt mietityttävä asia on kaikkien puheissa heiluva Nina Mikkonen. Kotiäitiys on lapsen eduksi ja ainoa sivistynyt vaihtoehto. Mikkosen sanoin on toki marginaalitapauksia, kuten yksinhuoltajat. Todella marginaalista!
Kysymykseen "Entä jos äidin on pakko mennä töihin esimerkiksi taloudellisista syistä" Mikkonen vastaa "On tehtävä todellinen arvovalinta." Onko todella lapsen edun mukaista olla äidin seurassa vuorokauden ympäri, vaikka se tarkottaisi yhteisiä retkiä leipäjonoon? Lapsen edun mukaista lienee tasapainoinen, toimeen tuleva perheyhteisö ja riittävä määrä sosiaalisia kontakteja, ikäryhmän seuraa ja altistumista muidenkin aikuisten auktoriteetille. Puhumattakaan siitä, että aika harva vanhempi on koulutettu varhaispedagogi, joka osaa objektiivisesti arvioida lapsen tarpeita, kehitystä ja kipupisteitä.
Noh, mitäs minä näistä tiedän, lapseton "nainen". Mitähän mieltä Nina Mikkonen muuten olisi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta?
Hörhölukijoille tiedoksi: Seuraavassa (tai ainakin lähiaikoina) Ananda-joogalehdessä on puhetta vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Anandasta ja jälleenmyyntipaikoista tarkemmin http://www.anandalehti.fi/
Keskustelin eräässä käsityöihmisten tapaamisessa lapsettomuuden valinnasta. Hieman yllätyksekseni kymmenkunnassa kanssaihmisessä olikin pari muutakin, jotka korostivat valinneensa lapsettoman elämän.
Yllättyneisyyteni paljasti hämmentävän asian: Huomasin itse olleeni ennakkoluulojen vaalija - käsitöitä tekevät ihmiset ovat tietenkin todella äidillisiä ja hoivaviettisiä, neulovat töppösiä ja pikkunuttuja ja katselevat maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Tämä kaikki siis huolimatta siitä, että olen itsekin käsityöfanaatikko!
Toinen nyt mietityttävä asia on kaikkien puheissa heiluva Nina Mikkonen. Kotiäitiys on lapsen eduksi ja ainoa sivistynyt vaihtoehto. Mikkosen sanoin on toki marginaalitapauksia, kuten yksinhuoltajat. Todella marginaalista!
Kysymykseen "Entä jos äidin on pakko mennä töihin esimerkiksi taloudellisista syistä" Mikkonen vastaa "On tehtävä todellinen arvovalinta." Onko todella lapsen edun mukaista olla äidin seurassa vuorokauden ympäri, vaikka se tarkottaisi yhteisiä retkiä leipäjonoon? Lapsen edun mukaista lienee tasapainoinen, toimeen tuleva perheyhteisö ja riittävä määrä sosiaalisia kontakteja, ikäryhmän seuraa ja altistumista muidenkin aikuisten auktoriteetille. Puhumattakaan siitä, että aika harva vanhempi on koulutettu varhaispedagogi, joka osaa objektiivisesti arvioida lapsen tarpeita, kehitystä ja kipupisteitä.
Noh, mitäs minä näistä tiedän, lapseton "nainen". Mitähän mieltä Nina Mikkonen muuten olisi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta?
lähettänyt san
12.31
4 kommenttia:
Täysin terveelle lapselle lienee ihan sama, missä se kouluaikaa edeltävän lapsuuden viettää. Onko se päiväkodissa, perhepäivähoidossa, äidin kanssa kotona vai kenties mummon luona. Mikään näistä tuskin terveen lapsen kehitystä vaarantaa.
Monilla lapsilla on kuitenkin viivettä puheenkehityksessä, jonkinlaisia ongelmia ryhmässä toimimisessa jne., jotka nyt eivät välttämättä ole erityisen vakavia ongelmia, mutta seurattavia kuitenkin. Päivähoidossa oleva lapsi on kotona haudottavaan verrattuna turvatummassa asemassa. Vanhemmat eivät useinkaan hoksaa, että lapsen kehitystä olisi joltain osin syytä tarkastella tarkemmin ja seurata. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset huomaavat huolestumiskynnyksen ylittävät poikkeamat kehityksessä ja voivat ohjata selvittämään asiaa. Lapsen kannalta on kuitenkin parempi havahtua potentiaalisiin ongelmiin hyvissä ajoin kuin vasta kouluiässä. Kerran vuodessa tavattava neuvolan täti ei lyhyen tapaamisen aikana voi huomata sellaista, mikä ei päällepäin näy ja mistä vanhemmat eivät osaa olla huolissaan.
Jos päiväkoti olisi niin hirveä ja kamala paikka, miksi vanhemmat joutuvat hakemaan lapsensa päiväkodin pihalta autoon, kun nämä eivät haluaisi lähteä kesken leikin kotiin? Ikävästä paikasta varmasti lapsikin lähtee välittömästi kun vain pääsee.
PS. Sattumalta sanavahvistuksen sanaksi valikoitui tähän kommenttiin Perse :D
Sosiaalisista kontakteista ja ikäryhmän seurasta: En viettänyt lapsuuttani kotona vaan perhepäivähoidossa, jossa sinällään kyllä viihdyin, mutta kouluun mennessäni olin kyllä selvästi ulkopuolinen, kun suurin osa luokkani lapsista oli ollut samassa päiväkodissa, kun taas itse en tuntenut ennestään yhtään ikäistäni lasta. En ollut arka enkä syrjäänvetäytyvä kouluun tullessani, mutta valmiiseen porukkaan on todella vaikea päästä sisään ja ulkopuolisuuden kokemus teki minusta vetäytyvän, mikä leimaa persoonaani vielä nyt aikuisenakin.
Ottamatta sen enempää kantaa siihen onko joku vaihtoehto lapselle toista parempi totean seuraava.
Uskon jokaisen lapsen tarvitsevan sosiaalisia kontakteja muihin lapsiin jo ennen kouluikää. Missä nämä kontaktit luodaan on yhdentekevää: ne voi saada päiväkodissa, perhepäivähoidossa, pihalla leikkiessä, serkkujen tai sisarusten kanssa touhutessa tai missä tahansa, missä voi tavata muita lapsia. Mielestäni riittävää sosiaalista kontaktia ei kuitenkaan muihin suurin piirtein saman ikäisiin lapsiin saa esim. kerran vuodessa järjestettävässä sukukokouksessa jossa lapsi tapaa serkkunsa, jos lähes kaikki muu aika vietetään yksinomaan aikuisten tai selvästi itseä vanhempien lasten seurassa.
Lapsi kärsii traumoista joka tapauksessa. Kukaan meistä ei ole saanut onnellista lapsuutta. Se on fakta joka aikuiseksi kasvaessa pitää jollain tavalla käsitellä.
Omalla kohdalla olen alkoholistiperheen hyväksikäytetty lapsi. Muutin kotoa 15v. menen naimisiin nuorena, tein lapsia, erosin. Nyt 40:senä olen kuitenkin onnellinen ja elän hyvää ja tasapainoista elämää.
Mieheni on uskovan perheen vanhin lapsi, äidin poika, joka hukutettiin rakkauteen ja rahaan, läsnäoloon ja huomioon, hänkin meni naimisiin mutta vasta 30v. jolloin muutti kotoa. Hänkin erosi ja palasi äidin huomaan. Häneltä vei 40-vuotta irtautua äidistään ja rakentaa "itsetunto" joka ei ole riippuvainen äidin mielipiteestä. Mutta nyt hänkin elää onnellista ja tasapainoista elämää.
Kumpi meistä koki onnettomamman lapsuuden? Kumpikin kannamme lapsuuttamme aikuisuudessa, kyse on enemmänkin siitä, kuinka aikuisena uskaltaa ja osaa käsitellä traumansa.
Lapsuus on mielikuva, jonka rakennamme olemassa olevien faktojen ja omien yksilöllisten kokemusten kautta. Onnellista lapsuutta en edes minä voi lapsilleni antaa, olen se pöljä äiti, joka ei tajua mitään.
Elämän paradoksi. Älkää lapsettomat kuvitelko, että me äidit luulisimme olevamme jotenkin älykkäämpiä.
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu