Mietteitä keittiöstä
Tyypillinen ilta meillä. Eläimet hommailee omiaan, heräilevät pikku hiljaa. Pari tietokonetta hurruttaa ja kaksi ihmistä hommailee samalla omia puuhiaan. Kokkailen tässä sienipastaa mulle ja miehelle ja ajatus karkaa väkisinkin tähän blogiin, sen sanomaan ja tarkoitusperiin. Edellisen postauksen saamat kommentit laittoivat mut ajattelemaan ja aloin miettiä, miksi oikeastaan lasken itseni vapaaehtoisesti lapsettomaksi, miksen laske itseäni ihan vaan ihmiseksi. Miksi siis määrittelen itseni lapsettomuuden kautta?
Ensinnäkin on mielestäni tärkeää erottaa tietyntyyppiset hurmospalstat tästä blogista. Tämän blogin ei ole tarkoitus olla julistuksellinen, ylimielinen tai korostuneen vastakkainasetteleva. Ennen kaikkea näen tämän paikkana kertoa ilman hurmosmieltä meidän arjestamme. Siitä, millaisia haasteita me arjessa kohtaamme ja millaisista asioista lapseton onni syntyy.
Me lapsettomatkin olemme surullisia, ailahtelevaisia, onnettomia. Me voimme elää väkivaltaisissa suhteissa, meillä voi olla itsetunto-ongelmia, meillä voi olla rahahuolia. Ihan niitä samoja suruja ja huolia kuin muillakin. Meillä on myös samoja iloja kuin muilla. Ehkä mä itse haen tänne kirjoittamisella ihan vain sitä - mä olen ihan niin kuin muutkin. Mä haluan arkipäiväistää vapaaehtoisen lapsettomuuden, tehdä siitä niin tuttua ja puhuttua, ettei kenenkään tarvitse enää valehdella tai keksiä kauniita tekosyitä valinnastaan.
Ehkä mä olen sellainen hiljainen rauhan ajan julistaja siis kuitenkin :) Mä haluan puhua mitättömistäkin asioista, jos mä koen ne itselleni tai yhteiskunnalle merkityksellisiksi, kunnes ne arkipäiväistyvät. Samaa linjaa olen jo pitkään toteuttanut esimerkiksi ahdistuneisuuteni ja masennukseni suhteen. Olen puhunut siitä jopa työhaastatteluissa, koska musta meillä ei ole varaa enää olla ennakkoluuloisia mielen sairauksia kohtaan. Enkä mä silti määrittele itseäni pelkästään hulluuden kautta.
Lapsettomuuden kautta määrittelen itseni lähinnä yhteisöllisyyden vuoksi. Nämä naiset ja miehet ovat mulle eräs tukirengas. He ovat kokeneet samat painostukset, samat kyselyt ja samat haasteet kuin itse. He tietävät heti, mitä tarkoitan, kun kysyn "Miltä susta tuntui tuottaa vanhemmillesi pettymys suvun loppumisesta?"
Vapaaehtoinen lapsettomuus on mulle arkipäivää, se on mut kokonaistava valinta. Samalla se on nimi, joka yhdistää mut moniin muihin ihmisiin. Samoin kuin äidit tukeutuvat toisiinsa haasteissaan lapsiperheen arjen kanssa, me velat keskustelemme mielellämme haasteistamme tämän valinnan parissa.
Ensinnäkin on mielestäni tärkeää erottaa tietyntyyppiset hurmospalstat tästä blogista. Tämän blogin ei ole tarkoitus olla julistuksellinen, ylimielinen tai korostuneen vastakkainasetteleva. Ennen kaikkea näen tämän paikkana kertoa ilman hurmosmieltä meidän arjestamme. Siitä, millaisia haasteita me arjessa kohtaamme ja millaisista asioista lapseton onni syntyy.
Me lapsettomatkin olemme surullisia, ailahtelevaisia, onnettomia. Me voimme elää väkivaltaisissa suhteissa, meillä voi olla itsetunto-ongelmia, meillä voi olla rahahuolia. Ihan niitä samoja suruja ja huolia kuin muillakin. Meillä on myös samoja iloja kuin muilla. Ehkä mä itse haen tänne kirjoittamisella ihan vain sitä - mä olen ihan niin kuin muutkin. Mä haluan arkipäiväistää vapaaehtoisen lapsettomuuden, tehdä siitä niin tuttua ja puhuttua, ettei kenenkään tarvitse enää valehdella tai keksiä kauniita tekosyitä valinnastaan.
Ehkä mä olen sellainen hiljainen rauhan ajan julistaja siis kuitenkin :) Mä haluan puhua mitättömistäkin asioista, jos mä koen ne itselleni tai yhteiskunnalle merkityksellisiksi, kunnes ne arkipäiväistyvät. Samaa linjaa olen jo pitkään toteuttanut esimerkiksi ahdistuneisuuteni ja masennukseni suhteen. Olen puhunut siitä jopa työhaastatteluissa, koska musta meillä ei ole varaa enää olla ennakkoluuloisia mielen sairauksia kohtaan. Enkä mä silti määrittele itseäni pelkästään hulluuden kautta.
Lapsettomuuden kautta määrittelen itseni lähinnä yhteisöllisyyden vuoksi. Nämä naiset ja miehet ovat mulle eräs tukirengas. He ovat kokeneet samat painostukset, samat kyselyt ja samat haasteet kuin itse. He tietävät heti, mitä tarkoitan, kun kysyn "Miltä susta tuntui tuottaa vanhemmillesi pettymys suvun loppumisesta?"
Vapaaehtoinen lapsettomuus on mulle arkipäivää, se on mut kokonaistava valinta. Samalla se on nimi, joka yhdistää mut moniin muihin ihmisiin. Samoin kuin äidit tukeutuvat toisiinsa haasteissaan lapsiperheen arjen kanssa, me velat keskustelemme mielellämme haasteistamme tämän valinnan parissa.
lähettänyt san
17.58
3 kommenttia:
"Mä haluan arkipäiväistää vapaaehtoisen lapsettomuuden, tehdä siitä niin tuttua ja puhuttua, ettei kenenkään tarvitse enää valehdella tai keksiä kauniita tekosyitä valinnastaan."
Tätä pätkää oli muuten lainattu tänään Kymen Sanomissa (5.8.2007 sivu 10). Ja syystäkin, toi on fiksusti ajateltu ja sanottu :).
- Kata
Hei ystävä,
Luulen, että haluat tuntea itsesi yhtä arvokkaaksi, kuin muutkin, vaikka sinulla ei satu olemaan lapsia. Se on perusoikeutesi, ja pitäisi olla kaikkien ihmisten oikeus. Perinteellisestihän aisat ovat perinteellisiä: lapsi on jatke omalle elämälle.
Tapasin Mariankilinikalla työssä ollessani kuraattorin, joka sain ensimmäisen lapsensa nelikymppisenä. Hän kertoi iloisesti: "Ei sitä uskonut, ennekuin koki. Ei naista pidetä naisena, ellei se ole tehnyt lapsia. Minäkin olin jotain naisuudesta tietävinäni ennen, muta nyt on toisin. Minua todella arvostetaan!". Tämän hän kertoi lapsettomalle naiselle.
Me naiset olemme todella julmia toisiamme kohtaan. Usien jopa tiedostamatta. Anoppini ei puhu minulle enää jostain syystä, ja tiedän sen syyn. Se on ihan ilmeistä vihaa siihen, että en synnytä hänelle lastenlasta.
Olet oikeassa, kysymys on ihmisarvosta ja integriteetistä. Se pitäisi olla Suomessa itsestään selvyys, mutta olemme kaukana sukupuolisen tasavartaisuudesta. Yksinäinen mies hyväksytään helpommin, kuin synnyttämätön nainen.
Päivi
http://lillgusten.laif.fi/
jäin oikein järjestelmällisesti lukemaan tätä blogia, tää on niin mielenkiintoinen. minusta vapaaehtoinen lapsettomuus on naisen persoonallinen ominaisuus, samalla tavalla kuin punaiset hiukset tai ammattinimike. on yhteisöstä kiinni, määritelläänkö meidät sen kautta. olemmeko se punatukkainen myymäläpäällikkö vai se lapseton muija. tulee kovasti mieleen sivarit... kun mies sanoo käyneensä siviilipalveluksen, hän on useimmille Sivari. ei ketään kiinnosta sen jälkeen, millainen ihminen hän muuten on - harrastaako golfia, mitä tekee työkseen, millaisesta kirjallisuudesta pitää. useimmille kanssaihmisillemme ihminen on määritelty kun hänen raflaavimpana pidetty ominaisuutensa on tullut ilmi.
kuriositeetttina, että itse olen ajokortiton kasvissyöjä, joka vastustaa armeijaa (isänmaanpetturi!) enkä pidä lapsista. olen sen verran nuori, ettei lapsettomuuteni vielä ole silmiinpistävää, mutta en mitenkään salaile epä-äidillisiä tunteitani.
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu