Ruuhkavuodet

Mä täytän seuraavaksi 30. Ensimmäiset silmänalusrypyt on saapuneet eikä Alkossa enää milloinkaan kysytä papereita. Kolmenkympin kriisillä mua on peloteltu jo parin vuoden ajan, mutta kriiseilyn sijaan tunnun olevan hetki hetkeltä enemmän sinut itseni ja ikäni kanssa. Ensi vuonna saan jo hakea lähetteen sterilisaatioon ja pääsen askelta lähemmäksi pysyvästi lapsetonta elämää.

Samaan aikaan ihmettelen ympärilläni paisuvien navanympärysten armeijaa. Paisuu se mullakin, en mä sillä, mutta nää muut saa vauvoja. Seuraavan puolen vuoden sisällä syntyy ainakin kuusi sellaista vauvaa, joista tulee jonkinlainen osa elämääni tai joita ainakin silloin tällöin varmasti tapaan. Kuusi! Saman verran on syntynyt myös kuuden edellisen kuukauden aikana.

Tunnen iloa tulevien vanhempien toiveiden toteutumisesta ja pelkoa omasta puolestani - kai se on jonkinlaista mustasukkaisuutta omista ystävistä? Pelkää ystäviensä menettämistä, jo ajankäytöllisistä syistä mutta myös sen paljonpuhutun mammalandian vaikutuksesta. Joidenkin elämän se vauva (lapsi) täyttää laidasta laitaan ja kukkuroilleen. Minulle puhutaan kuin vähäjärkiselle: "Kyllä sinäkin vielä ymmärrät" tai "No, näitä asioita nyt oppii vaan ymmärtämään paremmin kun saa lapsen...". Minä-pronomini muuttuu me-muotoon ja facebook-statuksissa aikuinen ihminen kirjoittaa pottasaavutuksista, pukluista ja vauvarokoista kuin ne tapahtuisivat hänelle itselleen.

Onneksi tiedän, että osa ihmisistäni ei eksy mammalandiaan tai muutu höynähtäneeksi kakankoostumuksenraportoijaksi. Tunnen niitäkin äitejä (vanhempia), jotka ovat omia itsejään edelleen lapsen saatuaan, vaikka toki lapsi käytännön asioiden järjestämiseen, maailmankatsomukseen ja ihmissuhteisiin vaikuttaakin.

Eräs näistä ihanista vanhemmista kertoi vauvauutisen juuri samana päivänä, kun mä olin kauhunhiki otsallani tehnyt itse raskaustestin. Onnittelin vilpittömästi iloiten ja niin hänkin minua. Mahdutaan toistemme elämiin päätöksimme päivinemme.