maanantai 21. toukokuuta 2007

Mietteitä keittiöstä

Tyypillinen ilta meillä. Eläimet hommailee omiaan, heräilevät pikku hiljaa. Pari tietokonetta hurruttaa ja kaksi ihmistä hommailee samalla omia puuhiaan. Kokkailen tässä sienipastaa mulle ja miehelle ja ajatus karkaa väkisinkin tähän blogiin, sen sanomaan ja tarkoitusperiin. Edellisen postauksen saamat kommentit laittoivat mut ajattelemaan ja aloin miettiä, miksi oikeastaan lasken itseni vapaaehtoisesti lapsettomaksi, miksen laske itseäni ihan vaan ihmiseksi. Miksi siis määrittelen itseni lapsettomuuden kautta?

Ensinnäkin on mielestäni tärkeää erottaa tietyntyyppiset hurmospalstat tästä blogista. Tämän blogin ei ole tarkoitus olla julistuksellinen, ylimielinen tai korostuneen vastakkainasetteleva. Ennen kaikkea näen tämän paikkana kertoa ilman hurmosmieltä meidän arjestamme. Siitä, millaisia haasteita me arjessa kohtaamme ja millaisista asioista lapseton onni syntyy.

Me lapsettomatkin olemme surullisia, ailahtelevaisia, onnettomia. Me voimme elää väkivaltaisissa suhteissa, meillä voi olla itsetunto-ongelmia, meillä voi olla rahahuolia. Ihan niitä samoja suruja ja huolia kuin muillakin. Meillä on myös samoja iloja kuin muilla. Ehkä mä itse haen tänne kirjoittamisella ihan vain sitä - mä olen ihan niin kuin muutkin. Mä haluan arkipäiväistää vapaaehtoisen lapsettomuuden, tehdä siitä niin tuttua ja puhuttua, ettei kenenkään tarvitse enää valehdella tai keksiä kauniita tekosyitä valinnastaan.

Ehkä mä olen sellainen hiljainen rauhan ajan julistaja siis kuitenkin :) Mä haluan puhua mitättömistäkin asioista, jos mä koen ne itselleni tai yhteiskunnalle merkityksellisiksi, kunnes ne arkipäiväistyvät. Samaa linjaa olen jo pitkään toteuttanut esimerkiksi ahdistuneisuuteni ja masennukseni suhteen. Olen puhunut siitä jopa työhaastatteluissa, koska musta meillä ei ole varaa enää olla ennakkoluuloisia mielen sairauksia kohtaan. Enkä mä silti määrittele itseäni pelkästään hulluuden kautta.

Lapsettomuuden kautta määrittelen itseni lähinnä yhteisöllisyyden vuoksi. Nämä naiset ja miehet ovat mulle eräs tukirengas. He ovat kokeneet samat painostukset, samat kyselyt ja samat haasteet kuin itse. He tietävät heti, mitä tarkoitan, kun kysyn "Miltä susta tuntui tuottaa vanhemmillesi pettymys suvun loppumisesta?"

Vapaaehtoinen lapsettomuus on mulle arkipäivää, se on mut kokonaistava valinta. Samalla se on nimi, joka yhdistää mut moniin muihin ihmisiin. Samoin kuin äidit tukeutuvat toisiinsa haasteissaan lapsiperheen arjen kanssa, me velat keskustelemme mielellämme haasteistamme tämän valinnan parissa.

Yksi syy monista

Lapsettomuuspäätökseeni on monia syitä, joita en osaa laittaa tärkeysjärjestykseen. Kerronpa nyt yhdestä, joka liittyy omaan lapsuuteeni.

Minulla oli varmasti oikein hyvä lapsuus, mutta inhosin silti olla lapsi. Mistään ei saanut päättää itse, ikätoverit olivat idiootteja kääpiöitä, koulu oli liian helppoa ja tylsää. Odotin aivan täpinöissäni aikuisuutta.

16-vuotiaana oli jo aika kivaa. Poikaystäväni olivat vanhempieni kauhuksi yli 20-vuotiaita, mutta enhän minä nyt kakaroiden kanssa... Koulu sujui silti erinomaisesti, koska se nyt vaan oli niin helppoa. Tämä oli onneksi vielä sitä ikää, että vanhemmat varoittelivat raskauden mahdollisuudesta. Ihan kuin sen kanssa olisin riskeerannut! Hain e-pillerit jo kuukausia ennen kuin pääsin neitsyydestäni eroon.

Aikaa kului, opiskelin ja pääsin kohtuupalkkaiseen duuniin. Miehet vaihtuivat, välillä olin sinkkuna, välillä vakiintuneena ja nautin elämästäni. Kun olin 25, äidin raskausvaroittelut vaihtuivat lapsenlapsien vinkumiseen. Siis kun lopultakin olin tilanteessa, mihin olin pyrkinyt 8-vuotiaasta lähtien, minun olisi pitänyt pilata elämäni hankkimalla kääpiöitä huusholliini?! Mukava mies, kivasti sisustettu koti, leppoisat illat ystävien keskellä viinin ja ruuan kera. Ex tempore-lomat, kesämökkibileet, hämyiset rapuillalliset. Pitkät puhelut, tuntien maailmanparantamiset, hiljaiset illat. Minä elän nyt siinä maailmassa, johon aina halusin, enkä halua muuttaa siinä mitään.