Voiko velalla olla lapsia?

Pohdin tässä yhtenä iltana niinkin hassua ilmiötä kun lapsellinen vela – siis en suinkaan sitä kuinka lapsellisia me vapaaehtoiset lapsettomat ollaan vaan sitä voiko ihminen olla ajatusmaailmaltaan vela vaikka hänellä olisikin lapsia. Minä väitän että voi ja väitän jopa tuntevani ainakin yhden tällaisen henkilön.

Tajusin nimittäin tässä päivänä eräänä että minun äitini on ajatusmaailmaltaan selvästikin vela. Luulen että hän on aikanaan tehnyt minut ja veljeni lähinnä siksi että se kuuluu asiaan. Äitini on myös keskustellessamme minun valinnoista sanonut että jos hän olisi aikanaan asiaa tarkemmin ajatellut, olisi hänkin saattanut jäädä lapsettomaksi. Äitini suhtautuminen lapsiin on aina ollut hyvin käytännönläheistä – ei mitään turhaa lässyttelyä vaan hoidetaan ne asiat jotka täytyy hoitaa (ruokkiminen, vaatetus, vaipanvaihto, yms.). Tämä suhtautumistapa näky myös hyvin siinä miten äitini suhtautuu veljeni lapsiin, hän ei missään vaiheessa mennyt onnesta sekaisin tullessaan mummoksi, eivätkä lapsenlapset ole hänelle mikään itseisarvo. En kuitenkaan katso äitini olleen huono äiti ja rakkauttakin olen saanut häneltä ihan riittämiin. Samoin hän selvästikin rakastaa lapsenlapsiaan. Vieraisiin lapsiin äitini on aina suhtautunut välinpitämättömästi, eikä hän koskaan ihastele puolitututtujen tai edes tuttujen lapsia.

Tarkemmin asiaa pohdittuani aloin myös epäillä anoppini olevan ajatusmaailmaltaan melkoisen vela. Minä olen siis varma että äitini on vela vaikka hänellä lapsia onkin ja melko varma että anoppinikin on vela ja niinpä voinkin seuraavaksi pohtia voiko velalainen ajattelumalli periytyä.