"Omaansa kyllä rakastaa"
Törmäsin otsikon väitteeseen taas. Musta se on pelottava väite, jopa kauhean vaarallinen, jos sitä käytetään kannustusmielessä. "Tee vaan lapsi, kyllä omaansa rakastaa."
Mitäs jos ei rakastakaan? Vain yhden äidin olen tosin kuullut tunnustavan sen ääneen: "No onhan se perhettä, mutta ei se muuten ole erityisemmin ihana. Kai mä sitä tavallaan rakastan, tai en mä tiedä, olen mä siihen ainakin kiintynyt." Samaan aikaan keskustelupalstoilla lynkataan äidit, jotka kehtaavat haaveilla töihinpaluusta ennen kuin on pakko. Tarviiko niitä kakaroita tehdä, jos niiden kanssa ei edes viihdy, niin! Huono äiti!
Kuka siinä ilmapiirissä uskaltaisi edes sanoa, vaikka kokisikin, ettei itsellä se rakkaus noin vain syttynytkään?
Rakas ystäväni, miespuolinen, kertoi lapsen synnyttyä, ettei vielä tunne mitään sitä kohtaan. "Vähän niin kuin meille ois muuttanut joku tyyppi, joka me ollaan just tavattu kadulla. Ihan vieras. Eiköhän sitä rakasta sitten kun sen oppii jotenkin tuntemaan. Toivottavasti se ei ole kusipää." Pisteet rehellisyydestä!
Samaan aikaan, kun kilpaillaan siitä, kuka rakastaa lastaan eniten, tilastot kertovat lohdutonta kertomaansa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, lapsentapoista ja psykooseista. Lapset itsekin voivat pahoin. En sano, että se johtuisi rakkauden puutteesta, vaan väitän, ettei kaikkia ole syytä kannustaa lisääntymään.
Mä olen kroonisesti masentunut. Olen joskus tuonut sen lapsikeskusteluissa esiin ja sanonut, että synnytyksenjälkeinen masennus veisi multa luultavasti joko hengen tai perheen. Nääh, sanovat Iloiset Lisääntymiseen Kannustavat, toi on vaan pelkoa, sun pitää päästä sen yli. Kyllä sä huomaat, että tilanne on ihan eri, kun se lapsi on oma! Ei susta sitten tunnu tolta!
Vaikka se lapsi olisi kuinka oma ja kuinka rakas ja kuinka kultainen, ei se toimi ihmelääkkeenä jo rikkinäisiin parisuhteisiin, ei paranna kroonisesti sairasta ihmistä eikä saa välttämättä niitä vanhemmuuden vaistoja heräämään. Ei se vaan ole sellainen itsestäänselvyys, jona sitä tunnutaan pitävän.
Mitäs jos ei rakastakaan? Vain yhden äidin olen tosin kuullut tunnustavan sen ääneen: "No onhan se perhettä, mutta ei se muuten ole erityisemmin ihana. Kai mä sitä tavallaan rakastan, tai en mä tiedä, olen mä siihen ainakin kiintynyt." Samaan aikaan keskustelupalstoilla lynkataan äidit, jotka kehtaavat haaveilla töihinpaluusta ennen kuin on pakko. Tarviiko niitä kakaroita tehdä, jos niiden kanssa ei edes viihdy, niin! Huono äiti!
Kuka siinä ilmapiirissä uskaltaisi edes sanoa, vaikka kokisikin, ettei itsellä se rakkaus noin vain syttynytkään?
Rakas ystäväni, miespuolinen, kertoi lapsen synnyttyä, ettei vielä tunne mitään sitä kohtaan. "Vähän niin kuin meille ois muuttanut joku tyyppi, joka me ollaan just tavattu kadulla. Ihan vieras. Eiköhän sitä rakasta sitten kun sen oppii jotenkin tuntemaan. Toivottavasti se ei ole kusipää." Pisteet rehellisyydestä!
Samaan aikaan, kun kilpaillaan siitä, kuka rakastaa lastaan eniten, tilastot kertovat lohdutonta kertomaansa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, lapsentapoista ja psykooseista. Lapset itsekin voivat pahoin. En sano, että se johtuisi rakkauden puutteesta, vaan väitän, ettei kaikkia ole syytä kannustaa lisääntymään.
Mä olen kroonisesti masentunut. Olen joskus tuonut sen lapsikeskusteluissa esiin ja sanonut, että synnytyksenjälkeinen masennus veisi multa luultavasti joko hengen tai perheen. Nääh, sanovat Iloiset Lisääntymiseen Kannustavat, toi on vaan pelkoa, sun pitää päästä sen yli. Kyllä sä huomaat, että tilanne on ihan eri, kun se lapsi on oma! Ei susta sitten tunnu tolta!
Vaikka se lapsi olisi kuinka oma ja kuinka rakas ja kuinka kultainen, ei se toimi ihmelääkkeenä jo rikkinäisiin parisuhteisiin, ei paranna kroonisesti sairasta ihmistä eikä saa välttämättä niitä vanhemmuuden vaistoja heräämään. Ei se vaan ole sellainen itsestäänselvyys, jona sitä tunnutaan pitävän.
lähettänyt san
10.07
12 kommenttia
