Yhden lapsen kirous

"Aikanaan oli muotia, että tehtiin vain yksi lapsi. Puhuttiin maailman liikakansoituksesta tai haluttiin muuten vain keskittyä siihen ainokaiseen. Nyt nämä ainoan lapsen buumin hedelmät ovat aikuisia. Ja kun on vain se ainoa lapsi, sen harteilla onkin sitten kaikkien odotukset. Vanhempien näkökulmasta katsoen kaikki on yhden kortin varassa. - -
Jos ainoa lapsi on poika, elämä on yhtä nuoralla tanssia, sillä välit miniän kanssa on pidettävä kunnossa mihin hintaan hyvänsä. Naiset nimittäin päättävät paljosta. Miniä päättää myös sen, tuleeko pojan perheeseen lapsia vai ei. 
Ymmärrän kyllä, että nainen kantaa ruumissaan lapsen ja hän on aluksi sidottu pieneen vauvaan. Mutta imetysajan jälkeen mies voi yhtä hyvin lapsen hoitaakseen. Yksi vuosi kotona vauvan kanssa voi olla kuitenkin liikaa miniälle, joka haluaa olla vapaa tai tehdä uraa.
Ikätoverit vetelevät esiin lastenlasten kuvia. Kun huonosti käy, yhden lapsen vanhemmat eivät koskaan pääse siihen joukkoon.
Annan siis varoituksen sanan: älkää nuoret naiset jättäkö lapsilukua yhteen, jos vain enemmän saatte!" 
Näin kertoo nimimerkki "Aika meni ohi" Kodin kuvalehden mielipidepalstalla. Taas hyvä esimerkki siitä, kuinka lapsiahan tehdään epäitsekkäästi ja lapsettomiksi jättäytyvät ovat niitä itsekkäitä paskiaisia.

Haluaisin älähtää jotakuinkin kaikista kirjoituksen kohdista, mutta jos nyt nostan tässä muutaman esiin. 

"Miniä päättää myös sen, tuleeko pojan perheeseen lapsia vai ei."
Millaiseksi tossukaksi olet sen ainoan poikasi kasvattanut, jos hän ei uskalla ottaa osaa elämäänsä koskeviin päätöksiin? Jos poikasi aidosti haluaa lapsia, mutta vaimo ei suostu, pitää pojan osata ihan itse ottaa jalat alleen. Vai antaako poikasi vain sinun ymmärtää, että päätös on emännän, kun ei jaksa kuunnella marmatustasi? 
Vissiin on turvalisempaa, jos se ainoa lapsi sattuu olemaan tyttö? Silloin lapsi saa ainakin itse päättää, lisääntyykö vai ei.
"Ikätoverit vetelevät esiin lastenlasten kuvia. Kun huonosti käy, yhden lapsen vanhemmat eivät koskaan pääse siihen joukkoon. "
Kun huonosti käy, eivät siihen joukkoon pääse kahden, kolmen tai neljänkään lapsen vanhemmat. Toki lastenlasten todennäköisyys kasvaa, kun lapsia on enemmän, mutta ei se mitään takaa. 

"Annan siis varoituksen sanan: älkää nuoret naiset jättäkö lapsilukua yhteen, jos vain enemmän saatte!"
No jos minäkin annan varoituksen sanan: Älkää nuoret naiset tehkö lapsia siksi, että saisitte joskus lapsenlapsia. Yrittäkää lapsia, jos haluatte lapsia.

Minä tunnustan

Laitanpa nyt minäkin sitten blogin saaman tunnustuksen siivittämänä tänne tunnustuksia itsestäni.

1) Reilu parikymppisenä kuvittelin hetken mielenhäiriössä haluavani lapsia. Onneksi mieheni oli asiasta erimieltä. Myöhemmin olen oivaltanut, etten suinkaan halunnut lapsia, vaan jotain tekemistä koska minulla oli tylsää.

2) En voi ymmärtää suvaitsemattomuutta. Minusta kaikilla ihmisillä on yhtäläinen oikeus elää maanpäällä ja toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

3) En erityisemmin pidä suklaasta, enkä oikeastaan makeasta muutenkaan. Ainoat karkit johon minulla saattaa tulla himo on salmiakki. Salmiakkihan puolestaan on lähes suolaista ja minä himoitsenkin huomattavasti enemmän suolaisia herkkuja.

4) Uskon jokaisen ihmisen olevan itse vastuussa onnestaan. 

5) En voi sietää kiihkoilua; kukin uskokoon mitä haluaa, mutta antakoon muidenkin tehdä niin. Omaa näkemystään ei pidä tulla tuputtamaan muille.

6) Kun hermostun huonosti käyttäytyviin, mekastaviin ja riehuviin lapsiin, hermostun oikeastaan heidän vanhempiinsa, koska heillä on mielestäni vastuu lapsensa käytöksestä.

7) Mielestäni on väärin kasvattaa lasta pumpulissa ja pyrkiä suojelemaan lasta kaikilta vastoinkäymisiltä ja mielen pahoittamiselta. Tästä ei voi seurata kuin ongelmia lapsen kasvaessa.

8) En voi käsittää, että joku haluaisi tehdä pahaa eläimille tai lapsille.

Tunnustuksia

Ihan ensimmäisenä sanon, että tämän blogin kirjoituksiin tulee kyllä todella mielenkiintoisia ja sisällökkäitä kommentteja! Kiitos niistä.
Pahoitteluni niille, jotka toivoisivat enemmän päivityksiä. Kaipa tässä on pohjalla se, että tämä velaus on meille kirjoittajille kuitenkin niin itsestäänselvää arkipäivää, ettei aina ole kauheasti sanottavaa aiheesta.

No kuitennii, nyt tulin ihan tunnustamaan asioita. Kirjailija Anu Holopainen myönsi blogissaan tämän blogin kirjoittajille blogipalkinnon "a Blog with Substance". Kiitos tästä! Hyvä, jos vähäisissä päivityksissämme on asiaa rivien täytteeksi.



Palkinnon tehtävänä on paljastaa itsestään asioita. Paljastelen nyt itsestäni joukon asioita, toivottavasti blogin muutkin kirjoittajat innostuvat paljastelemaan.

1. Vaikka olen aina ollut jollain tasolla varma siitä, etten halua äidiksi, olen huvitellut kyllä keksimällä "lapsilleni" nimiä. Tytöstä tulisi Aila ja pojasta joko Nooa, Joel, Onni tai Ilo. Joka tapauksessa tulevasta koirastani (sitten joskus) tulee Lasse. Siis siitä isoimmasta, paimenkoiralle en ole vielä keksinyt nimeä. *haaveilee*

2. En häpeä tunnustaa, että rakastan Stephen Kingin kirjoja ja olen useimmat lukenut moneen kertaan. Ensi kuussa saa häneltä taas uutta luettavaa.

3. Olen samaa mieltä Jaana Kapari-Jattan kanssa siitä, että suomen kielen kaunein sana on "kenties".

4. Minulla on epämuodostuneet munuaisaltaat. (miksiköhän tämä nyt tulvahti mieleeni ja kyllä sitä ihminen tulee kirjoittaneeksi outoja juttuja internettiin)

5. Pelkäsin ekan ja tokan luokan opettajaani kuin ruttoa ja edelleenkin olen sitä mieltä, että hän oli sadistinen vallankäyttäjä.

6. Käytän aktiivisehkosti nettipalveluja kuten Movie Lens ja Goodreads, koska muuten en muistaisi, mitä olen nähnyt tai lukenut ja mitä olen niistä pitänyt.

7. Aloitin juuri uudella alalla ja olen valtavan onnellinen.

8. Lempiruokiini lukeutuvat mm. ahvenet, punajuuret ja vuohenjuusto eri tavoin valmistettuna. Ruoka on hyvää!

En osaltani laita tätä (ainakaan vielä) eteenpäin, mutta jään ilolla odottelemaan, josko muut kirjoittajat intoutuvat tarinoimaan.

Sukupolvien ketjusta

Mummoni nukkui eilen pois. Nyt ainoa hengissä oleva isovanhempani on 90-vuotias. Pian meitä on sitten vain kaksi sukupolvea jäljellä tätä minun sukulinjaani.

Miltäkö tuntuu? No joo, tyhjältä, jotenkin juurettomalta. Voin kuvitella, että valtava kriisi on edessä, kun aikanaan hyvästelen omat vanhempani. Sitten tätä päätöstä oikeasti koetellaan. Miltä tuntuu olla ainoa sukupolvi? Miltä tuntuu, kun joulut, mökkireissut ja grillijuhlat jakaa vain saman ikäryhmän ihmisten kesken?

En tiedä, mutta saan sen vielä selville. Päätökseni ei vieläkään horju, identiteettini on lapseton, ei-äiti, ehkä vahvemmin kuin vielä koskaan aikaisemmin. Ensi kuussa saavutan lain vaatiman vähimmäisiän sterilisaatioon ilman terveydellisiä syitä ja aion kyllä käyttää oikeuttani toimenpiteeseen.

Omaehtoisesta lapsettomuudesta radiossa

Radio Suomen Taustapeilissä keskusteltiin perheen perustamisen viivästymisestä ja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Käykää kuuntelemassa Yle Areenassa.

Ruuhkavuodet

Mä täytän seuraavaksi 30. Ensimmäiset silmänalusrypyt on saapuneet eikä Alkossa enää milloinkaan kysytä papereita. Kolmenkympin kriisillä mua on peloteltu jo parin vuoden ajan, mutta kriiseilyn sijaan tunnun olevan hetki hetkeltä enemmän sinut itseni ja ikäni kanssa. Ensi vuonna saan jo hakea lähetteen sterilisaatioon ja pääsen askelta lähemmäksi pysyvästi lapsetonta elämää.

Samaan aikaan ihmettelen ympärilläni paisuvien navanympärysten armeijaa. Paisuu se mullakin, en mä sillä, mutta nää muut saa vauvoja. Seuraavan puolen vuoden sisällä syntyy ainakin kuusi sellaista vauvaa, joista tulee jonkinlainen osa elämääni tai joita ainakin silloin tällöin varmasti tapaan. Kuusi! Saman verran on syntynyt myös kuuden edellisen kuukauden aikana.

Tunnen iloa tulevien vanhempien toiveiden toteutumisesta ja pelkoa omasta puolestani - kai se on jonkinlaista mustasukkaisuutta omista ystävistä? Pelkää ystäviensä menettämistä, jo ajankäytöllisistä syistä mutta myös sen paljonpuhutun mammalandian vaikutuksesta. Joidenkin elämän se vauva (lapsi) täyttää laidasta laitaan ja kukkuroilleen. Minulle puhutaan kuin vähäjärkiselle: "Kyllä sinäkin vielä ymmärrät" tai "No, näitä asioita nyt oppii vaan ymmärtämään paremmin kun saa lapsen...". Minä-pronomini muuttuu me-muotoon ja facebook-statuksissa aikuinen ihminen kirjoittaa pottasaavutuksista, pukluista ja vauvarokoista kuin ne tapahtuisivat hänelle itselleen.

Onneksi tiedän, että osa ihmisistäni ei eksy mammalandiaan tai muutu höynähtäneeksi kakankoostumuksenraportoijaksi. Tunnen niitäkin äitejä (vanhempia), jotka ovat omia itsejään edelleen lapsen saatuaan, vaikka toki lapsi käytännön asioiden järjestämiseen, maailmankatsomukseen ja ihmissuhteisiin vaikuttaakin.

Eräs näistä ihanista vanhemmista kertoi vauvauutisen juuri samana päivänä, kun mä olin kauhunhiki otsallani tehnyt itse raskaustestin. Onnittelin vilpittömästi iloiten ja niin hänkin minua. Mahdutaan toistemme elämiin päätöksimme päivinemme.

Lapsi huijaamalla

Minusta on aivan järkyttävää lukea/kuulla joidenkin naisten mielipiteitä siitä mihin he ovat oikeutettuja halutessaan lapsen. Minusta on aivan uskomatonta, että joukostamme löytyy naisia joiden mielestä on täysin oikeutettua naruttaa mies isäksi. Millä he oikeuttavat itselleen esim. tilanteen, jossa he jättävät pillerit pois kertomatta kumppanilleen (joka on tehnyt selväksi ettei halua lapsia ainakaan vielä) ja raskaaksi tullessaan toteavat yksinkertaisesti, että joku pilleri oli unohtunut tai ettei mikään ehkäisykeino ole täysin varma? Harvoin pistää niin vihaksi kun lukiessa tällaisia vinkkejä keskustelupalstoilla, jossa naiset kysyvät mitä tehdä kun mies ei halua lapsia ja itsellä on kauhea vauvakuume. Mihin hävisi oikeus omaan tahtoon? No ehkäpä se ei koskekaan miehiä, sillä saman ilmiön toinen puoli on naiset, jotka mielestään voi tehdä abortin kysymättä kumppanin mielipidettä (tarkoitan tässä nimenomaan vakituisessa suhteessa olevia ihmisiä).

Toisinaan saa netistä myös lukea "hyviä" perusteluja sille, miksi tällainen temppuilu on oikeutettua. Nuo perustelut vasta naurettavia onkin. Yksi suosittu on se, että kyllä se mieskin sitten ilostuu ja heltyy kun nainen ilmoitta odottavansa lasta. Ja jos jostain kumman syystä kaveri ei heti innostu, niin viimeistään siinä vaiheessa kun uunituore sinappikone lykätään syyliin kaveri muuttuu saman tien malli-isäksi. Entäs sitten kun näin ei käykään (minkä uskon olevan paljon yleisempää kuin äsken kuvatun vaihtoehdon)? Seuraavaksi ollaankin yksinhuoltaja, joka ruikuttaa miehen petollisuudesta ja saattaa jopa kysyä miksei mies koskaan kertonut mielipidettään. Kertoihan se, mutta kun oli NIIIN hirveä vauvakuume, ettei miehen mielipiteellä ollut mitään merkitystä. Lisäksi ruikutetaan kuinka raskasta on kun ei ole edes miestä apuna.

Viime kädessähän kaikki tällaiset ongelmat juontavat jossain määrin juurensa siitä, ettei asioista puhuta ajoissa. Tai jos niistä puhutaan niin naiset sortuvat yleiseen naisten tautiin, eli ajattelemaan "kyllä minä sinun mielesi saan muuttumaan". Eikö olisi paljon helpompaa keskustella kaikista tulevaisuuden toiveista (myös lapsentekoon liittyvistä) ennen kun perustetaan yhteistä kotia, ym. Jos kumppaneiden toiveet näin merkittävissä asioissa ei kohtaa lienee turhaa jatkaa paljoakaan pidemmälle vaan jatkaa etsimistä, kunnes löytää kumppanin jonka kanssa elämänkatsomus näinkin tärkeissä asioissa kohtaa.

Jokaiselle pitää olla oikeus vakaumukseensa ja kukaan ei saa yrittää väkisin muuttaa toisen vakaumusta. Ja niinpä onkin helpompaa jakaa elämänsä ihmisen kanssa jolla on suhtkoht samanlaiset vakaumukset.

Perheenlisäyksen merkit

Eihän se mitään, että asuu kerrostalokaksiossa vuokralla. Mutta annas olla, kun muutat omakotitaloon, vaikka vain pieneen sellaiseen, niin lapsiahan sitä on ainakin harkinnassa riippumatta siitä, että mielipide on ilmaistu useaan kertaan ja hieman painokkaastikin joskus. Kun ikää tuli 25, alettiin kysellä varovaisesti, että jokos kohta kenties. No kun ei. Kolmosella alkava ikä onkin sitten jo mahdotonta.

Muutimme neljä vuotta sitten maalle omakotitaloon -> lisätilan tarve, selkeästi jälkikasvua tulossa. Puoli vuotta sen jälkeen ostettiin farmariauto -> sinne mahtuu vaunut, pakko olla jälkikasvua tulossa. Puoli vuotta auton ostosta (eli vuosi talon ostosta) mentiin naimisiin -> no tietty, virallistaahan homma täytyy ensin, nyt viimeistään on jälkikasvua tulossa.

Naimisissa oltiin kaksi vuotta, kunnes perheenlisäystä vihdoin tuli vuosi sitten: toinen koira. Siinähän ovat ja ihmettelevät. :D

Jotkut sentään suhtautuvat asiaan fiksusti. Kun kerroin äidilleni, että kohta meitä on lisää, hän kysyi heti, tuleeko kissa vai koira. Joku, olisikohan ollut veljeni, kysyi että onko samaa rotua (kuin koira). Ja ne muut sitten...

Aina ei edes auta, kun kertoo käyneensä sterilisaatiossa 30-vuotiaana, kun "eikös sen voi purkaa?" on seuraava kommentti. Onneksi nyt on ikää jo 35, voin alkaa sanoa olevani aivan liian vanha tekemään lapsia. :P

Kohtaaminen

Juhlimme vappua "vanhalla porukalla" ystäväni luona. Juhlat kestivät pari kokonaista päivää ja sisälsivät runsaasti naurua ja laulua. Kiitettävästi ehti paikalle myös perheellisiä ihmisiä, ainakin piipahtamaan.

Keskustelin erään minulle entisestään tuntemattoman kolmikymppisen herrasmiehen ja tämän tyttöystävän kanssa asuinpaikasta ja sen valitsemisen kriteereistä. "Toki lapset vaikuttavat asunnon ihannesijaintiin," sanoin, "mutta koska meille ei tule lapsia, meidän ei tarvitse ottaa sitä huomioon sijaintia miettiessämme."
"Miksei tule?" nuori mies huudahti, selvästi hämmentyneenä. Ennen kuin ennätin reagoida mitenkään, hän punastui ja jatkoi: "Anteeksi! Olipa idioottimainen kysymys."

Jatkoimme keskustelua asumisesta ja hurrasin mielessäni miehen jopa humalatilassa (pienellä viiveellä, mutta kuitenkin) toimivalle tilannetajulle. Mainittakoon siis vielä, että mä en tunge lapsettomuutta tai sen valitsemista joka keskusteluun, mutta kun tässä puhuttiin keskusta- ja lähiöasumisen hyvistä ja huonoista puolista.

maailman ilmiöitä

Päivitetäänpä taas, kun on toivottu yleisön pyynnöstä ja oikein radiossakin mainittu :)

Hörhölukijoille tiedoksi: Seuraavassa (tai ainakin lähiaikoina) Ananda-joogalehdessä on puhetta vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Anandasta ja jälleenmyyntipaikoista tarkemmin http://www.anandalehti.fi/

Keskustelin eräässä käsityöihmisten tapaamisessa lapsettomuuden valinnasta. Hieman yllätyksekseni kymmenkunnassa kanssaihmisessä olikin pari muutakin, jotka korostivat valinneensa lapsettoman elämän.
Yllättyneisyyteni paljasti hämmentävän asian: Huomasin itse olleeni ennakkoluulojen vaalija - käsitöitä tekevät ihmiset ovat tietenkin todella äidillisiä ja hoivaviettisiä, neulovat töppösiä ja pikkunuttuja ja katselevat maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Tämä kaikki siis huolimatta siitä, että olen itsekin käsityöfanaatikko!

Toinen nyt mietityttävä asia on kaikkien puheissa heiluva Nina Mikkonen. Kotiäitiys on lapsen eduksi ja ainoa sivistynyt vaihtoehto. Mikkosen sanoin on toki marginaalitapauksia, kuten yksinhuoltajat. Todella marginaalista!
Kysymykseen "Entä jos äidin on pakko mennä töihin esimerkiksi taloudellisista syistä" Mikkonen vastaa "On tehtävä todellinen arvovalinta." Onko todella lapsen edun mukaista olla äidin seurassa vuorokauden ympäri, vaikka se tarkottaisi yhteisiä retkiä leipäjonoon? Lapsen edun mukaista lienee tasapainoinen, toimeen tuleva perheyhteisö ja riittävä määrä sosiaalisia kontakteja, ikäryhmän seuraa ja altistumista muidenkin aikuisten auktoriteetille. Puhumattakaan siitä, että aika harva vanhempi on koulutettu varhaispedagogi, joka osaa objektiivisesti arvioida lapsen tarpeita, kehitystä ja kipupisteitä.

Noh, mitäs minä näistä tiedän, lapseton "nainen". Mitähän mieltä Nina Mikkonen muuten olisi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta?

Joulu, tuo juhlista hartain

En taas oikein tiedä, miten suhtautuisi tiedusteluihin joulunvietosta. "Kenen luo te menette jouluna?" on kuultu taas useamman kerran. Kun vastaan, että olemme pääasiassa kotona, reaktiot vaihtelevat hämmentyneestä "Ai, ettekö te juhli joulua?" aina osaaottavaan "Voi, no mutta kai sekin voi olla ihan mukavaa" asti.

Kyllä se voi olla oikeinkin mukavaa, siksi me oman joulunviettotapamme olemme valinneet. Meillä on avoimia kutsuja paitsi kummankin vanhemmille, myös perheeseen kuuluvaan lapsiperheeseen. Emme ole olosuhteiden uhreja, emme hylättyjä raukkoja. Emme istu aattoa kotona nyyhkyttäen kaipuutamme emmekä upota yksinäisyyttämme tujakkaan glögiin.

Joulu on mulle tosi mieluinen juhla. Joulukuusi on ollut koristeltuna jo toista viikkoa ja ensimmäinen hyasinttikin on ylikukkinut. Odotan kovasti ylihuomista, kun saa keittää aamukahvia hiljaisessa kodissa ja istua kuusta katsellen, rauhoittuen, rakastaen. TV:stä tulee Lumiukko, joka on mulle yhtä merkittävä osa joulua kuin kinkku monille.

Kyllä me sukuloidaankin, mutta avoimella aikataululla. Ei olla sovittu mitään etukäteen eikä sovita. Pääasiassa vaan nautitaan rauhassa kiireettömyydestä ja joulun tunnelmasta.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole väittää, että meidän joulumme on parempi kuin muiden. Mutta ihan yhtä hyvä se on, ihan yhtä oikea joulu. Joulu tulee lapsettomien pariskuntien lisäksi tänäkin vuonna myös sinkuille, leskille ja muille yksineläjille. Heidänkin joulunsa on ihan oikea ja juuri oikeanlainen joulu. Toki moni on vasten tahtoaankin yksin, mutta silloinkin asian surkuttelu hänelle on hieman hyvän maun vastausta.

Viettäkää joulu juuri siten, kuin itse toivotte - joulu on mahtava tilaisuus olla hieman itsekäs. Kunnioittakaa myös toisten jouluja, ovat ne millaisia tahansa. Ihanaa joulunaikaa kaikille!

Vauvariemua ;)

Olin illanvietossa vanhojen opiskelukavereiden kanssa - mahdolliset kirjoitusvirheet siis humalatilan syytä.

Olen niin onnellinen. Kuulimme vauvauutisen parilta, joka todella, TODELLA haluaa lapsen. Samalla sain riemuita siitä, että kukaan, KUKAAN ei kysynyt multa vauvauutisia. Koko ilta ilman yhtään tiedustelua perhesuunnitelman suhteen!

Olin iloinen ystävistä, heidän onnestaan ja omasta, lapsettomasta elämästäni.