Haluamattomuuden itsekkyys

Sano sadalle ihmiselle "Minä haluan lapsen". Sano sadalle ihmiselle "Minä en halua lasta". Kumpaan luulet saavasi enemmän vastauksia, joissa valintaasi ihmetellään ja sinulle kerrotaan, että olet itsekäs. Miksi haluamattomuus on haluamista itsekkäämpää? Eivätkö kaikki tekemämme valinnat ole pohjimmiltaan itsekkäitä, eikö niillä kaikilla haeta itselle jotakin parempaa? Miksi minua saa vapaaehtoisen lapsettomuuteni perusteella pitää itsekkäämpänä kuin naapurin Liisaa, joka on synnyttänyt kolme lasta, koska lapset tuovat hänen elämäänsä niin kovin paljon iloa ja sisältöä?

Itsekkyyteni tulee kuulemani mukaan tulevaisuudessa kostautumaan. Minusta tulee katkeroitunut, kun ymmärrän liian myöhään haluavanikin lapsia. Minun loppuelämäni tulee olemaan yksinäistä, koska en ole ymmärtänyt synnyttää itselleni vierailijoita vanhainkotiin. Minusta tulee masentunut, koska jossakin vaihessa ymmärrän elämäni olevan sisällötöntä ja tarkoituksetonta. Minä kuolen kokematta rakkautta, koska se on aidoimmillaan äidin ja lapsen välillä. Minulle tulee valkenemaan, etten ole kokonainen nainen ilman kokemusta raskaudesta ja synnytyksestä.

Ei ole helppoa olla haluamatta.

Luomunaistenpäiviä odotellessa

Lopettelen tässä hyvissä ajoin hormonaalista ehkäisyä, kun olen sterilisaatiojonossa. Ajattelin, että kehon ja mielen on hyvä tottua hormonittomaan elämään jo ennen sterilisaatiota. En halua yllätyksenä sitä vuodon määrän lisääntymistä ja kipuja sekä PMS oireita. Ehkäisypillereitä ja -rengasta käyttäessä on päässyt unohtumaan, millaista oli elää ihan aitojen luomunaistenpäivien kanssa.

Olen ennenkin pitänyt taukoja hormonaalisesta ehkäisystä ja silloin on pitänyt luomunaistenpäivät käynnistää. Odottelen myös mielenkiinnolla iskeekö oikein infernaalinen PMS oireilu samantien, vai onko kenties elimistö niin sekaisin, ettei luomunaistenpäivät lähdekään liikkeelle itsestään. Aiemmin olen saanut nauttia PMS oireilusta, joka tottakai toimii myös hyvänä tekosyynä sille, että saa olla kiukutteleva ja itsekäs v*ttupää koko mensiksiä edeltävän viikon ja tottakai mensiksien ajan.

Kyllä tää naisen elämä on sitten jännittävää ja mysteeristä!

Kunhan...

Kunhan kasvat aikuiseksi...

...niin ymmärrät. Tajuat, miltä tuntuu haluta omaa lasta. Se kuume vaan nousee jostain. Alkaa tuntua puolikkaalta, epätäydelliseltä, ontolta ilman lasta. Tuntuu niin tyhjältä. Vain vauva voi täyttää sen onttouden. Kyllä sä sen sitten huomaat.

Ehkä se on juuri syy, miksi aloin kokea itseni millään lailla aikuiseksi vasta 24-vuotiaana. Mä odotin sitä virallista aikuisuuden merkkiä, kalvavaa tarvetta saada lapsi. Kuitenkin koko ajan, vuosi vuodelta, ajatus vanhemmuudesta ja lapsesta tuntui etäisemmältä ja tarpeettomammalta. Tajusin etsiväni sitä pätevää perustetta olla haluamatta lasta luvallisesti. Yritin monia selityksiä. Mikään ei kuitenkaan kelvannut - tulisin vielä huomaamaan, että olen väärässä. Uskoin siihen. En vain ymmärtänyt kaikessa keskenkasvuisuudessani. En voinut nähdä itseäni aikuisena, kun en oppinut ymmärtämään.

Kunhan saat opiskelut loppuun...

...niin ymmärrät. Arvot asettuvat oikeille paikoilleen, perheestä tulee tärkeämpi kuin juhlimisesta. Saat työpaikan, perustat kodin ja sitten vauva onkin jo tervetullut. Elämä asettuu niille raiteilleen, joille miljoonat ja miljoonat elämät ovat aikojen saatossa asettuneet. Se on vain normaalia. Elä vain tuota nuoruuttasi, ei se mitään haittaa, onhan sinulla vielä aikaa. Opiskele rauhassa, etsi se oma paikkasi, ja asetu vasta sitten aloillesi. Mikäs siinä. Valitse työsi, asuinpaikkasi ja autosi rauhassa. Sitten voit toteuttaa sen, mikä ei ole valinnaista: tavoittele täydellistymistä.

Mä en ikinä valmistunut. Mielenterveys horjui ja keskityin pysymään hengissä. Mummini varoitteli mua alkamasta lapsentekoon ennen valmistumista, ikään kuin mussa olisi roihunnut valtava sisäinen tuli, jota vastaan jouduin käymään viivytystaistelua. Mikään ei olisi voinut olla kauempana totuudesta. Mä halusin vuoropäivin kuolla ja vuoropäivin elää ja jos olisin saanut lapsen, olisin varmasti hylännyt sen sairaalaan tai tukehduttanut sen pois kärsimästä.

Tunsin ahdistavaa syyllisyyttä siitä, etten kokenut näitä luonnollisia tarpeita, joita minun piti kokea. Katsoin itseäni peilistä ja näin epäkelvon ihmisen, luonnonoikun. Kuka nyt ei halua lasta?

Sain kummityttöni syliin ensimmäisen kerran. Rakastuin siihen pieneen, vaaleanpunaiseen ihmiseen. Se tuhisi ja puristi sormeani suuressa nyrkissään. "Haistele sen päätä",”sanottiin, "eikö ala yhtään tehdä mieli omaa?" Katselin pientä nukkujaa sylissäni. Se tuoksui ihmiselle ja vähän talkille. Se tuoksui sairaalalle ja jotenkin haavottuvaiselle. "Ei ala."
Puhuin totta, sillä tiesin enemmän kuin vielä koskaan aikaisemmin, ettei musta koskaan tulisi äitiä. Se oli levollinen tunne.
Nyt mulla oli pieni uusi ihminen, jota saisin rakastaa ja johon saisin kaataa hellyyttä, mun ei tarvitsisi tehdä itselleni rakastettavaa. Nyt myös tiesin, ettei kylmyyteni ja itsekkyyteni johtunut siitä, etten vain tuntenut yhtään pikkulasta. Nyt tunsin sellaisen ja rakastin sitä aidosti. Olin siis täysin kykenevä tunteisiin. En ollutkaan tunteeton, niin kuin oli väitetty. En ollut paha. En vain halunnut omaa.

Kunhan sä löydät sen oikean miehen...

...niin ymmärrät. Vauvakuume herää viimeistään, kun rakastut oikeasti ja katsoessasi miestäsi silmiin näet tulevan lapsesi katsovan takaisin. Haluat nähdä, miltä miehen lapsi näyttäisi. Haluat nähdä miehesi katsoessasi juoksevaa lastasi tai kuullessasi hänen nauravan. Haluat antaa miehellesi suurimman lahjan, mitä nainen voi miehelle antaa. Se kuuluu olennaisena osana rakkauteen, niin se vaan menee.

Mun ensimmäinen poikaystäväni etsi mussa lähinnä lapsilleen äitiä ja sukankutojaa. Yritin istuttaa itseni siihen malliin ja näin itseni istumassa nojatuolissa aikuisena, suu tiukassa supussa, mieheni varjossa. Lapsia tai ei, mä näin itseni lamaantuneena, lannistettuna, murrettuna. Ahdistuin, itkin ja valvoin. Revin tapetitkin tuskassani, kynsin itseäni, menetin muistini. Hain apua saamatta sitä.

Kun mies jätti, rakastuin itseeni ja elämääni. Päätin, etten koskaan ryhdy mihinkään vain vastatakseni odotuksiin. Eläisin niin kuin oma minäni neuvoo.
Seuraava oikea suhde oli rikkonainen. Syytin itseäni alusta asti siitä, etten rakastanut tarpeeksi. Olin rikki ja viallinen, sillä en kokenut tarvetta nähdä miestä lapseni hymyssä ja päinvastoin. Mieskään ei olisi pitänyt lasta suurimpana lahjana mitä voin hänelle antaa - mussa oli siis jotain vikaa kun en olisi kelvannut hänen lastensa äidiksi! Se varmaan etsii salaa parempaa! En voinut uskoa, että mies voisi vain haluta lapsettomuutta minun tai kenenkään kanssa. Itkin kelpaamattomuuttani usein itseni uneen.

Oletteko te jo lapsia puuhaamassa, kysyivät. Kuinka olisin voinut kertoa, etten halua enkä edes kelpaisi vaikka haluaisinkin? Kun mies sitten lähti entisen tyttöystävänsä luo, olin varma että kuulen vauvauutisia vuoden sisällä. Edelleen, neljä vuotta myöhemmin, nyt pian nelikymppinen mies on lapseton ja kuulemma onnellinen ja alan pikkuhiljaa uskoa, ettei suhteemme onnettomuus johtunut viallisuudestani lapsiasiassa. Alan uskaltaa olla minä.

Sitten se yht'äkkiä iski. Tajusin, mistä puhuttiin, kun sanottiin että "kun rakastut oikeasti". Tunsin jotain, mikä oli aivan eri sfääreissä. Löysin miehen, joka ansaitsi mut ja kaiken mun kunnioituksen, jota rakastin niin, että vatsaan sattui. Löysin miehen, jota halusin, kunnioitin ja kaipasin jokaisena hetkenä. Rakastuin ja tiesin saman tien, että olisin onnellinen, jos saisin elää tässä suhteessa kunnes aikani on täysi.

Silloin sen huomasin. En nähnyt miehen katseessa syntymättömän lapseni tuijotusta enkä haaveillut siitä, että voisin antaa hänelle lapsen. Nyt olin varma - rakkauden puutteesta ei haluttomuuteni lisääntymiseen ole johtunut. Mussa ei ollut vikaa, suhteessa ei ollut vikaa, miehessä ei ollut vikaa. Mun oli pakko tunnustaa, että vika oli yhteiskunnassa ja sen tasapäistävissä odotuksissa. Selkärankani suoristui hiukan ja identiteettini palaset loksahtivat paikoilleen. Pitkään se vei, mutta tuntui sitä paremmalta. Mä olin viimeinkin kokonainen. Mä katsoin itseäni taas kerran peilistä ja näin jotain aivan uutta: Mä näin upean, viisaan, aikuisen, lapsettoman naisen.

Pelkäsin sitä keskustelua jo etukäteen. Tiesin miehen lapsirakkaaksi, mutta tiesin myös, etten voisi enää yrittää pakottaa itseäni istumaan maailman muotteihin. Tämä oli se kynnyskysymys, myönsin viimein. Mä en voi synnyttää kellekään lasta. Pelkäsin menettäväni miehen. Onneksi keskustelu oli yksioikoinen. Mies, jonka olin tottunut näkemään kummityttöni kanssa eläintarhassa tai pulkkamäessä, myönsi ettei halunnut isäksi. Minä en siis pyytänytkään häntä luopumaan mistään, vaan olin sattumalta löytänyt täydellisen sielunveljeni. Tässäkin asiassa me olimme yhtä.

Kunhan sä täytät kolmekymmentä...

...sä ymmärrät. Joillain se vaan alkaa myöhemmin. En mäkään nuorena halunnut lapsia, halusin elää villiä nuoruutta. Sitten alkoi tanssijalka väsyä ja tajusin totuuden. Kyllä se sinullakin vielä nousee pintaan, kunhan lopetat tuon juoksemisen.

Niin minkä juoksemisen? En mä halua villiä nuoruutta, aamukännejä ja irtosuhteita. Haluan kauniin kodin, tiskikoneen ja avioliiton. Haluan elää arkea, käydä töissä ja maksaa laskuja. Haluan kantaa vastuuta ja keittää perunoita. Ja sitä mä myös teen. Ei mun lapsettomuuteni ole takertumista nuoruuteen ja vapauteen. Miksi se muuttuisi muutaman vuoden kuluttua? Mulle 30 merkitsee lähinnä ikää, jolloin ihmisen katsotaan olevan riittävän kypsä päättämään sterilisaatiosta. Ehkä lapsen sijaan sitoudun silloin pankkilainaan.

Ensimmäistä kertaa vanheneminen tuntuu puhtaasti hyvältä. On upeaa kuulla aina vaan vähemmän sitä, kuinka sitten vanhemmiten ymmärrän. Nyt kun olen suoraselkäisesti lapseton, ei tarvitse vaivautua vauvauteluista. Ehkä sitten muutaman vuoden kuluttua menen steriloitavaksi ja pistän lopullisen pisteen pähkäilylle siitä, olenko tosissani vai en. En jaksa enää kierrellä tai kaunistella, pyydellä anteeksi. Minä saan haluta olla yrittämättä lapsia. Minä saan olla antamatta miehelleni isyyden lahjaa, jota hän ei halua. Saan olla tekemättä vanhemmistani isovanhempia. Minä saan päättää, jatkuuko perimäni vai ei. Se ei jatku. Nämä geenit poltetaan kun olen kuollut ja minä jatkan olemistani vain kaikessa muussa elävässä, mikä maan päällä on.

En voi kuvitella yhtäkään epäitsekästä syytä tehdä oma lapsi, kun miljoonat lapset maailmassa kaipaavat turvaa ja rakkautta.

Kunhan sä tulet vanhaksi...

...sä kadut vielä. Kuka sinusta pitää huolta kun olet vanha, kysyvät.
Pitääkö ihmisen rakentaa itselleen hoitajat? "Hei, lapsi, olet olemassa minua palvellaksesi. Jotta minä saisin rakastaa ja minua rakastettaisiin. Jotta jokin olisi pysyvää. Jotta minun vaippani vaihdettaisiin ja jotta näkisin sinussa isäsi katseen. Jotta joku surisi kuolemaani. Ai niin, ja siksi, että ne raivostuttavat utelut loppuisivat. En minä sinua olisi muuten halunnut."

En väheksy ihmisiä, joilla on polte saada lapsi. Se on varmasti vahva vietti ja lapsen rakastaminen on varmasti upeaa. Itse olen kuitenkin kokonaisimmillani, kun en halua lasta. Ei, et kuule epäröintiä äänessäni. Kuulet vahvan, onnellisen naisen, joka on viimein kotona ja joka on löytänyt levollisuuden.

Minun tarinani

Olen harkitusti ja vapaaehtoisesti lapseton vuonna 1977 syntynyt nainen. Tällä hetkellä opiskelen, lähdin uudelleen opintielle jatkuvien pätkätöiden ja toistuvien työttömyyskausien vuoksi. Asun avoliitossa miehen kanssa hänen omistamassaan asunnossa. Lemmikkinä minulla on ihana parsonrussellinterrieri. Avomieheni on myös lapseton, mutta ei ole lapsettomuusvalinnastaan täysin satavarma. Ehkä tulevaisuudessa hän haluaakin lapsia. Siinä tapauksessa tiemme tulevat eroamaan. Ystäväpiirimme on laaja: siihen kuuluu niin avo- kuin avioparejakin, yksineläjiä, sateenkaaripareja, lapsiperheellisiä sekä lapsettomia pariskuntia. Olen avoimesti vapaaehtoisesti lapseton, en enää piilottele kaapissa, kuten aiemmin.

Lapsettomuus on siis minulle ollut aina itsestään selvää. En ole koskaan osannut ajatella, että minusta tulisi äiti. Se ajatus on lähinnä ahdistanut minua, sillä minua ei yksinkertaisesti perhe-elämä kiehdo eikä kiinnosta millään tavalla. Ei ole koskaan kiinnostanut. Muistan murrosikäisenä maanneeni sängyssä miettien tulevaa elämääni ja siihen kuului kaikkea muuta kuin perinteisen perhe-elämän kuviot. Kun ajattelin, että minusta tulisi äiti, mahdollisesti vielä kahdeksasta neljään työssäkäyvä äiti, tunsin palan kurkussani: minusta ei olisi sellaiseen elämään. Onneksi asun yhteiskunnassa, joka mahdollistaa toisenlaisen elämän. Minulla on vapaus elää lapsivapaata elämää.

Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Vauvojen vaatteet, kengät tai muut varusteet eivät saa minussa minkäänlaisia erityisiä reaktioita aikaan. Minusta ne ovat vain ihan tavallisia vaatteita, enkä tunne mitään tarvetta alkaa hypistellä niitä. Raskaudesta en ole koskaan haaveillut. Olen ollut kiinnostunut raskaudesta kylläkin prosessina, kun ystäväni tai sukulaiseni ovat odottaneet lasta, mutta en osaisi ajatella, että itse olisin raskaana jokin päivä. Raskaus tai raskaana olevat naiset eivät sinänsä ällötä minua, mutta en tunne mitään erityistä tarvetta alkaa hössöttämään mielipuolisesti asiasta.

Minulle ei ole tehty sterilisaatiota, mutta odotan innolla sitä päivää, jolloin se tehdään. Tällä hetkellä olen jonotuslistalla. Sterilisaatiolähetteestä jouduin tappelemaan lääkärin kanssa, sillä laista huolimatta hän kieltäytyi kirjoittamasta minulle lähetettä. Tein lääkäristä valituksen ylemmälle taholle ja loppujen lopuksi hän joutui johtavan ylilääkärin käskystä lähetteen minulle kirjoittamaan. Tämä taistelu vahvisti entuudestaan vapaaehtoisen lapsettoman identiteettiäni. Olin järkyttynyt siitä, että lääkäri nosti itsensä lain yläpuolelle ja tallasi oikeuksieni ylitse. Jos minulla on koko elämäni ollut pysyvänlaatuinen varmuus siitä, etten halua lapsia, en millään jaksa uskoa, että sterilisaation jälkeen mieleni yhtäkkiä muuttuisi päinvastaiseen suuntaan. Jos minä odotan sterilisaatiota yhtä innolla, kuin raskaana oleva äiti lastaan, niin eikö se kerro jo jotain tunteen vahvuudesta ja asian varmuudesta?

Sterilisaatio tulee olemaan valtava henkinen helpotus minulle. Ainoastaan toinen vapaaehtoisesti lapseton voi ymmärtää sen järkyttävän paniikin tunteen, jos on unohtanut ottaa ehkäisytabletin, jos kondomi on hajonnut tai jos on ollut ripuli/okennustauti ja pilleri on tullut liian aikaisin ulos. Olen kerran joutunut hakemaan jälkiehkäisyä kondomin hajotessa. Olin niin paniikissa ehkäisyn pettämisestä, että itkin lähes hysteerisesti selittäessäni asiaa terveydenhoitajalle. Muistan selittäväni hänelle, etten halua lasta, ikinä ja kyllä hän sen näköisenä minua ja reaktioitani katsoikin, että luulen hänen ajatelleen, että parempi niin. "Odotusaika" seuraaviin kuukautisiin tuntui ikuisuudelta, odotin niitä kuin kuuta nousevaa. Ehkäisy tuntuu jatkuvalta rasitteelta, koska pelko raskaaksi tulosta on tuon jälkeen ollut jatkuvasti päällä. Varsinkin kun tiedämme, että ainoa 100% "ehkäisykeino" on kohdunpoisto.

En kutsuisi itseäni lapsivihaajaksi. En silti pidä kaikista lapsista, tuskin kukaan pitää. Asia on aivan sama kenen tahansa ihmisen ollessa kyseessä: joko hänestä pitää tai ei. Millaisista lapsista pidän? No, persoonallisista lapsista, joilla on luonnetta. Osa ihmisistä kutsuu heitä haastaviksi. Minulla on kummilapsia, joihin minulla on hyvät ja lämpimät välit. Vauvat tai lapset eivät herätä minussa mitenkään erityisesti mitään hoivavietillisiä tarpeita. Minulle ei tule tarvetta paapoa tai lässyttää heille, kun heitä näen. Jos minulle tyrkätään lapsi yhtäkkiä syliin, en osaa toimia. Koen sellaisen erittäin kiusallisena tilanteena. Toivoisin, että minulle annettaisiin ”käyttöohjeet” samalla. Yleensä lapset, ihme kyllä, pitävät minusta ja tahtovat seuraani. En tiedä miksi.

Ystäväpiirissä osa ihmisistä kunnioittaa lapsettomuuspäätöstämme (aplodit heille!), osa ei oikein ota sitä tosissaan. Saamme kuulla näitä legendaarisia "kyllä se mieli siitä vielä muuttuu, kun ikää tulee” ja ”et sinä voi tietää mitä rakkaus on ennen kuin sinulla on oma lapsi"”- –kommentteja.

En ole koskaan ymmärtänyt tuota, että eri rakkaudenlajeja verrataan ja rinnastetaan toisiinsa. Tai että äidinrakkaus nostetaan jotenkin ylevästi jalustalle ja oletetaan sinisilmäisesti, että tottakai kaikki vanhemmat automaattisesti lapsiaan rakastavat. Tiedän kyllä sen, etten voi koskaan tietää, millaista on kokea äidinrakkautta. Aivan varmasti voin kyllä väittää, että tiedän kyllä muuten, mitä rakkaus on. Tiedän mitä rakkaus on esimerkiksi parisuhderakkauden ja sisarusrakkauden tai ystävien välisen rakkauden muodossa. Osa ystävistä vihjailee, ettemme osaa ottaa vastuuta elämästämme, kun meillä ei ole lapsia. Olettavat, että hurvittelemme päivät pitkät. Pahaltahan tuo tuntuu sydämessä. Samalla unohdetaan se, että maksamme tunnollisesti lainaa ja hoidamme muita aikuisuuden velvollisuuksia tunnollisesti. Eivätkö nuo asiat ole vastuun ottamista? Mutta toisaalta, välillä saa sitten kuulla myös siitä, kuinka onnellisia olemme, kun voimme käyttää rahamme ja vapaa-aikamme kuten haluamme.

Itse olen törmännyt kummalliseen ristiriitaan. Osa ystävistäni, joilla on lapsia, kyselevät minulta kasvatusneuvoja ja – vinkkejä ongelmatilanteisiin, sillä olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi (AMK). Kuitenkin, jos osallistun arvokeskusteluun lasten kasvatuksesta heidän kanssaan, he usein kuittaavat mielipiteeni mitättömäksi sillä, ettei minulla ole käytännön kokemusta lapsista, kun ei ole niitä omia lapsia (vaikka olen ollut lastentarhanopettajana töissä).

Toinen ristiriita koskee naiseuden määrittelyä. Koen itseni naiseksi, vaikka minulta nyt puuttuukin jokin lapsenhalu "vietti". En ole koskaan kokenut itseäni vähemmän naiselliseksi verrattuna naiseen, jolla on lapsia. Silti saan joskus vihjeitä ympäristöltä, etten ole oikeastaan nainen ollenkaan, koska en halua lapsia. Ikään kuin olisin jotenkin vajaa muiden silmissä. Tuntuu, että minusta etsitään merkkejä siitä, että minussa on nyt varmasti jotain vialla. Siksi onkin herännyt mieleen, että rikkooko vapaaehtoinen lapsettomuus jotenkin perinteisiä sukupuoliroolirajoja tai rikkooko se liiaksi perinteistä naiskuvaa. Pitäisihän naiseuden rakentua jonkin muunkin varaan kuin pelkän äitiyden ja naiseuden ja naisellisuuden määrittelyyn sitä kautta.

Naiseus on mielestäni paljon enemmän, kuin äitinä olemista. Naiseuden kutistaminen pelkkään äitiyteen on naisen liikkumatilan rajoittamista. Ja äitien glorifiointi taas ylistämällä alistamista. Mutta onhan sekin vallankäyttöä, että vapaaehtoisesti lapsettomat naiset poissuljetaan naiseudesta marginaalistamalla heidän luonnonoikuiksi.

Sukulaisistani ei oikein kukaan ota meitä tosissaan pariskuntana, sillä emme ole naimisissa olevia perheellisiä. Sukulaisten osalta tämä naimisiinmeno –ja lapsentekopainostus on suurta, vaikka kantamme asiaan on selkeästi ilmaistu useampaan kertaan. Sen vuoksi emme juuri heidän kanssaan kovin paljoa ole tekemissä. Olemme tekemisissä vain parin sukulaisen kanssa (minun puolelta) ja he ovat minulle erittäin tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. He myös hyväksyvät minut/meidät sellaisina kuin olemme. Kumppanini sukulaiset eivät myöskään ota meitä tosissaan, kun sanomme, ettei meille lapsia tule. Heidän kanssa olemme kuitenkin tekemisissä enemmän kuin minun puoleisen suvun.

Useat ihmiset ovat kysyneet, että miten sitten vanhana, eihän sinua käy kukaan katsomassa vanhainkodissa. Jos elän vanhaksi, luultavasti olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin edelliset sukupolvet ovat olleet. Tulen olemaan sitä sukupolvea, joka ei ole tehnyt raskasta fyysistä työtä koko työikäänsä. Väestön ikärakenne muuttuu myös sellaiseksi, että seuraa varmasti löytyy ikäihmisistä ja erilaisten aktiviteettien parista, jos haluaa niihin mennä. En voi nähdä tulevaisuuteen ja tietää millaista elämää silloin vietän. Ehkä olen yksinäinen, ehkä en. Toivottavasti osaan silloin katsoa hyvillä mielin elämääni taaksepäin ja olla tyytyväinen valinnoistani.

Sä kadut sitä myöhemmin!

Virsi on vaihtunut! Ennen se kuului "Sä olet vielä niin nuori, kyllä se mieli muuttuu myöhemmin." Nyt olemme päässeet vaiheeseen "Sä tulet katumaan sitä myöhemmin, jos et tee lapsia. Muista, että sun hedelmällisimmät vuodet alkaa olla ohi. Kuka sua vanhana tulee katsomaan, jos ei omat lapset ja lapsenlapset?"

Mitä minun pitäisi myöhemmin katua? Sitä etten painostuksesta hankkinut kotiini ihmistä, jota en oikeasti halunnut?

Lähtökohta ajatusmallissa lienee surkea yksinäisyys kotiin jämähtäneenä vailla sosiaalisia kontakteja. Pitäisikö kersoja siis hankkia turvaamaan vanhuuden sosiaaliset kontaktit? Omien kokemuksieni mukaan ei lapset tai lapsenlapset ole mikään sosiaalisten kontaktien automaatti.

Ystävistäni suurin osa tapaa vanhempiaan muutaman kerran vuodessa. Pariutuneet riitelevät keskenään, mennäänkö meille, teille, eri teille vai ollaanko kotona. Yksineläjänä menen äitin joulupöytään, vietän juhannuksen mökillä sekä vaihdatan entisellä kotipaikkakunnallani säilytyksessä olevat renkaan syksyllä ja keväällä. Käytännössä käyn näyttämässä naamani ja tapaamassa vanhempiani ja isovanhempiani 4 kertaa vuodessa. Päivissä laskettuna kuitenkin vietän aikaa noin kuukauden verran vuodessa. Kuukausi lienee enemmän kuin monella muulla. Vanhempani ja isovanhempani ovat kaikki erittäin hyvässä kunnossa. Vanhemmat eivät ole vielä lähelläkään eläkeikää ja isovanhemmat täysin skarppeja, vaikka fyysinen terveys ei ihan priimaa olekaan.

Jos läheiseni olisivat palvelutalossa, vanhainkodissa tai jopa vuodeosastolla, tuskin kävisin edes neljä kertaa vuodessa. Kuulostaa julmalta, mutta tämä on nykypäivää. Vaikka mieli hinkuisi kerran päivässä vanhaa äitiä katsomaan, ei se ole mahdollista. Jos läheiset asuu palvelutalossa tai laitoksessa, ei sinne niin vain pyyhälletä. Kaukana asuvalle vierailu tietää joko kallista hotelliyötä tai 1000 kilometriä autossa istumista.

Mitä minä siis tulen katumaan? Sitä etten hankkinut vastentahtoisesti elämäni sulostuttajia ajalle, jolloin olen vanha? Miksi kukaan kiusaisi itseään ja mahdollisia lapsiaan viikonloppuvierailuilla vanhainkotiin pitkän matkan päähän? Kyllähän varmasti pari kertaa vuodessa vieraita riittäisi niin pitkään kun kotona pystyy asumaan. Ja kotona asuessa voi itse pitää huolta sosiaalisesta elämästään.

Eli viesti lienee "Hanki paljon lapsia. Voit sitten vanhana ja raihnaisena ikävöidä, kun edes omat lapset eivät viitsi vanhaa äitiä katsomassa."

Eiköhän liene viisainta, että allekirjoittanut jättää tulevien veronmaksajien hankkimisen muille. Jos lapsia hankkisin kuitenkin, katuisin menetettyjä mahdollisuuksia ja menetettyä elämää. Mulla on luultavasti vain yksi elämä ja elän sen niinkuin haluan.

Ei lapsia, kiitos!

Miksi olen valinnut lapsettomuuden? Syyt ovat moninaiset, mutta yksinkertaisin syy lienee se, ettei lapset kiinnosta minua eikä miestäni, eikä ole koskaan pahemmin kiinnostanutkaan. Emme kumpikaan myöskään oikein ymmärrä "miten lapset toimii". En väitä inhoavani lapsia, mutta noin keskimäärin en pidä lapsista (mahtuu maailmaan toki joitain lapsia joista pidän). Jostain syystä lapset (jopa täysin tuntemattomat) kylläkin pitävät minusta. Tuohon toteamukseen, etten keskimäärin pidä lapsista, pitäisi varmaan lisätä, etten keskimäärin myöskään pidä ihmisistä - paitsi sellaisista ihmisistä joiden seuran olen tietoisesti valinnut. Olen siis tavallaan asosiaalinen ihminen vaikka minulla paljon ystäviä onkin. Oikeastaan suurin osa ihmisistä (olivatpa he minkä ikäisiä hyvänsä) ovat minulle täysin yhdentekeviä.

Vuosien saatossa päätös lapsettomuudesta on vahvistunut. Nyt olen lähes 35-vuotias ja koskaan en mitään vauvakuumetta ole potenut, enkä vielä ole myöskään löytänyt itsestäni biologista kelloa. Tällä hetkellä elämme hyvin pitkälle sellaista elämää jota haluamme (jotkut asiat voisi toki olla toisin, mutta ne on enemmänkin unelmia), eikä siihen sovi lapset. Monet lapsettomuudesta seuraavat asiat ovat myös meille niin tärkeitä, että emme niistä ikinä haluaisi lasten takia luopua. Jonkun mielestä tuo on varmaan hirvittävän itsekästä, mutta monet hankkivat myös lapsia puhtaasti itsekkäistä syistä.

Koskaan emme mieheni kanssa ole joutuneet ihan lähipiirissä kokemaan suurempaa painostusta tämän asian suhteen vaan valintaamme on kunnioitettu (vaikkei kaikki sitä aina ihan ymmärräkään). Toisaalta esim. vanhempani ovat aina tukeneet päätöstämme ja he pitävät sitä hyvinkin järkevänä. En oikeastaan ole koskaan ymmärtänyt mitä lapsenhankkimiseni tai -hankkimattomuuteni muille kuuluu. Niin kauan kun minä ja mieheni olemme tyytyväisiä omaan päätökseemme, se lienee meille paras ratkaisu. Yhteiskunnan paineet (esim. Vanhasen lausunnot) ovat minulle täysin yhdentekeviä, enkä ole koskaan kokenut niiden perusteella tarvetta ryhtyä lasten tekoon. Minusta on hienoa, että ne jotka tahtovat lapsia niitä tekevät (toivottavasti myös saavat), mutta maailmassa on valitettavan paljon myös ei-toivottuja lapsia tai vahinkoja. (Mitä helvetin vahinkoja; jos harrastat suojaamatonta seksiä voit tulla raskaaksi. Ok voit toki tulla raskaaksi vaikka käyttäisit ehkäisyäkin ja silloin kyseessä todellakin on vahinko).

Tavallaan on hassua että monessa yhteydessä pyydetään vapaaehtoisesti lapsettomia perustelemaan valintaansa tyyliin ”miksi et halua lapsia?” ja selitysten tulee olla todella hienoja, jotta niitä ei tulkita itsekkäiksi. Harvoin kai kukaan kuitenkaan kyselee lapsellisilta ihmisiltä ”miksi hankitte lapsia?”. Eikö lapsellisten ihmisten pitäisi yhtä lailla pystyä perustelemaan valintaansa kuin lapsettomienkin. Jos joskus joltain vanhemmalta kysyy miksi hänellä on lapsia, yleisin vastaus lienee ”no se nyt vaan on tapana”. Lapsia siis hankitaan ilman sen suurempaa miettimistä vaan koska se on tapana…